Jeah, mulla on haaste; kiitos Stazzyn, blogituksen lievästi oireileva kuiva kausi katkesi iisisti - eli Mistä Minut Tunnistaa:
1. Noin 10 (viiva sata) metriä edelläni ravaa musta koira, joka miellyttämishalussaan tervehtii jokaista vastaantulijaa vääntäytymällä kippuralle, viuhtomalla häntää ja hymyilemällä sudenhampaat vilkkuen. Minä olen se (keskimittainen mutta muuten huomiotaherättävän upea) nainen, joka huutelee sieltä matkan päästä käskyjä "ohita", "stop", "vasemmalle", "nyt-juma-lau-ta". (suomeksi; nää ihmiset pelkää mua)
2. Ajan autoa, jossa lojuu marraskuun alusta jonnekin kesäkuulle vähintään kaksi paria suksia. (FYI: Hiihtokausi ei ole ohi; Grand Montetsin hissikin pöyrii vielä tulevan viikonlopun.)
3. Mulla on aina takku päässä ja puolet hiuksista liimaantuneena huulikiiltoon - vaikkei muualla tuule, mun tukassa tuulee aina.
4. Kaupunkioloissa harpon mega-loikkia, laitan täysiä menee, kunnes yhtäkkiä vedän liinat kiinni huomatessani olevani matkalla väärään suuntaan, tai en muista mihin olin menossa, tai joku Ajatus vie huomioni, tai... (Jostain korkealta vois olla ihan mielenkiintoista seurata poukkoilemistani vaikkapa Lausannen vanhan kaupungin kapoisilla kujilla; katutasolla seuraavilla on vakava törmäämisvaara.)
5. Aurinkolasit, aina aurinkolasit. Hangilla ja merellä vietetyt kimaltelevat, kirkkaat päivät ovat jättäneet jälkensä lievinä sarveiskalvovaurioina; shadet ovat siis lähes pakolliset, eivät ihan pelkkää diivailua. (...eiPÄ)
VAROITUS: Mikäli kyseisiin tuntomerkkeihin sopiva viehättävä nuorEHKO nainen on pukeutunut mustaan, edes kaulahuivin verran, se en kuitenkaan ole minä, ei kande juosta kiinni ja pyytää nimmaria pakaraan.
Ja mähän rupeen haastaa; osui Saaraan. Hippa!
Tässä pari viikkoa sitten sain postia - Lausannen kaupungin prefekti jokseenkin jyrkin sanankääntein ilmoitti, että sopis maksaa 340 frangia, tai tieni vie kaltereiden taakse kolmeksi (3) vuorokaudeksi.
Koska olen opettelemassa ns. vastuullista rahankäyttöä, eli alkamassa pihiksi, eka reaktioni oli, etten siis missään nimessä maksa mistään yhtään mitään kenellekään - kyllä, siis kutkutti ajatus pikaisesta visiitistä suisselaiseen vankilaan - jos ottais pari dekkaria ja iPodin, ei se voi olla niin paha? Eihän? Ja jos kylpyhuone ei vastaa mun standardeja, kolme päivää selviää suihkuttakin, eikö? Eikä ne varmaan laittais mua mihinkään kirves-sinko-elmukelmu-surmaajien seuraan kuitenkaan; niin no huumeita siellä varmaan liikkuu, että mitä jos mä heti alan vetää huumeita??! Kelaa, jos sieltä vois kirjottaa blogia!!
Just ennen kuin maalailin linnakeikasta jonkinlaista extreme-urheilua, iski jarru päälle: Kun 5 vuoden maassa asumisen jälkeen mulla olis mahdollisuus laajentaa kansalais- (lue: ihmis-) oikeuksiani hakemalla C-oleskelulupaa, ehtona sen myöntämiselle on tietynlainen "nuhteettomuus" - retkeni muurien taakse saattaisi nousta tapetille tuolloin. Hmm.
Oli siis perehdyttävä prefektin kirjeeseen hiukka tarkemmin (eli naputeltava se Google Translateen).
Ja kas, väittivät firmani jättäneen toimittamatta jotain merkittäviä tietoja toiminnastaan viime vuodelta...äääh... Muistin sata varmasti tuupanneeni sen kaavakkeen postiin juuri ennen Vietnamin kierrosta, marraskuun alussa; ja muistin yhtä sata varmasti ignooranneeni taas kolmannen rappelin, joka lomalta palattuani odotteli postipinossa, koska siis asiahan oli jo hoidettu, huoh, niin Sveitsii, laittasivat-nyt-ne-hommansa-kondikseen, niiden virastoissa ei-koskaan-oikea-käsi-tiedä-mitä-vasen-tekee, ei-Suomessa-vaan-tällästä, ynnä muuta omahyväisen ulkosuomalaisen mutinaa.
Valmistauduin tykittämään kybällä, laatimaan kettumaisen kirjelmän, jossa todistelen loukattuna mutta jyrkkänä syyttömyyttäni, vaadin linnatuomion purkua ja ehkä vielä armeliaasti avaan polun arvolleni sopivalle anteeksipyynnölle. Vaan selaillessani firmani mappia (-firmani mahtuu toistaiseksi yhteen mappiin) löytyi myös tuo kaivattu kaavake - täyttämättömänä. Ymmärrettävästi myös postittamatta. Hupsis.
Päätin taktiikasta - (yli)näyttelisin syytöntä, koska se rooli vaan istuu mulle niin hyvin - ja vaatisin valheellisin perustein tuomion purkua. Keräsin kasan paperia, pukeuduin vakuuttelevaan virastotyyliin ja uskaltauduin Instanssiin A. - Niin, mulla ei ole aavistustakaan, mitä kyseinen instanssi hoitaa; ei, vaikka olen käännättänyt sana sanalta sen polveilen byrokraattisen nimen. Asiointi siellä sen sijaan oli ihan miellyttävää; eihän kukaan voi olla ilkeä, kun tiskin takana pyörein silmin selittelee tekemisiään Tyhmyyteen Asti Rehellinen Suomalainen (=TARS) - vähänkin idempää Euroopasta, ja bluffi ei olisi mennyt läpi. Suissessa kun esiintyy rakenteellista rasismia todella paljon.
Instanssin A kanssa peli tuli selväksi; no hard feelings, tämä oli tässä. Entäs tää linnatuomio, uskaltauduin kysymään, mutta ei, se taas ei kuulu yhtään Instanssille A: heidän puolestaan ei tarvitse mennä suorinta tietä vankilaan, mutta sitä kantsis kysyä kyllä Instanssilta B, jossa prefekti ihan henkilökohtaisesti lymyää.
Ai niin, ja vielä sellainen asia, Madame, että ensi vuonna, jos laskutatte kolmea asiakasta, tulkaa tänne - jos taas vain yhtä, silloin asia kuuluu Instanssille C. Nyökkäilin, d'accord. Jätin kysymättä, että entä jos laskutan kahta? (Ehkä tuolloin häkki heilahtaa muuten vaan, enemmittä puheitta.) Kaikki on niin toisin kuin yhteiskuntaopin tunneilla.
Laadin siis kirjeen suoraan prefektille itselleen, kiikutin sen hänen kirjaamoonsa ja odottelen tuloksia. Jänskää, koska runoilin englanniksi - joka ei ole yksikään niistä maan lukuisista virallisista kielistä, enkä näin ollen tiedä, kelpaako se virallisesti tuomionpurku-vetoomukseksi. Eli siis koska en maksa latiakaan, ennen kuin valitukseni on käsitelty, ja voi olla ettei sitä vääräkielisenä käsitellä, voidaan tämä tulkita myös niin, että jätin sakon maksamatta - ja kohtsillään haetaan kahleissa rangaistuslaitokseen. Tää yritysjohtajan leikkiminen on näemmä riskaabelia touhua maassa, jonka lakeja ei tajua.
Alkais olla aika siirtää tääkin pisnes Cayman-saarille.
Tämä on ihan pakollinen meemi - ja niin hieno tapa viettää päivää!
Oletko tyytyväinen ulkonäköösi? Ai niinku 100% tyytyväinen? Hah, mahdotonta.
Mitä muuttaisit ulkonäössäsi? Joku näppärä vois uudelleenmuotoilla mun nenää; mä voisin sillä aikaa keksiä jotain muuta valittamista.
Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi? Ei se, mitä on kehuttu, vaan miten:
Esim 1: Kaksi miespuolista duunikaveria keskustelee keskenään: "Gingerillä on tosi hieno tukka." "Joo niin on - onkse oikee?"
Esim 2: Satunnainen kolumbialainen baarituttavuus, joka esittäytyi jonkinlaisena puolitekoisena kokaiinikuninkaana: "Do you understand the value of those??!! Those are HOME GROWN!!!" - Ylistyksen kohteena mun melko normaalit B-kupit; hehkutus kertonee enemmän piireistä, joissa herra pyöri, kuin mun - sinänsä hunajaisista - tisuista.
Meikkaatko päivittäin? Vain ns. ihmisten ilmoille. Tosin, jos on suoraan vuorilta piipahdettava Lausannen tai minkä tahansa metropolin vaikka fiineimmällä ostoskadulla, syystä tai ilman syytä, se ei ole mulle mikään ongelma meikittä, hikisenä ja hiihtovaatteissa. Erityisesti tässä kevätkaudella naamassa on niin rajut rajat hiihtolaseista, että näytän hölmöltä enivei.
Perusmeikkisi? Mikä ihmeen perusmeikki, meikkiä joko on tai ei! Mitään hifistelyä en harrasta; multa ei löydy kulmakyniä, ripsentaivuttimia saati ripsikampoja. Tärkeintä on hyvä pohja - peitevärien ja valoa tuovien aineiden kanssa saatan vähän nyhertääkin. Ripsaria mulla on aina liikaa, ja ns. iltameikkiä en osaa tehdä, enkä siis tee. Tuotteet lähinnä Dioria ja MACiä.
Hiustesi väri & pituus? Luonnollisen tummanvaalea, vähemmän luonnollisilla high lighteilla. Tukkapehkoni on luonnontaipuisa ja "puikottuva", kerroksittain leikattu, lapaluihin, vaihtelevilla otsiksilla - aika surffiluuk. (90-luvun vedin grafiitinharmaassa 60's vidal sassoonissa, joten edelleen jotkut noiden aikojen tuttavat hätkähtävät FB-kuvaani)
Kuinka usein värjäät hiuksiasi? kampaaja hoitaa noin kerran kuussa ...peset hiuksesi? pari kolme kertaa per viikko ...käyt suihkussa? päivittäin ...kuorit ihoasi? satunnaisesti ...käyt kosmetologilla? harvoin; se peruspuhdistus sucks, monenmoiset hedelmähappokuorinnat tosi jees! Suuri kynnys saada valituksi hoitola, hoito ja tilatuksi aika, joten todella, en käy edes kerran vuodessa. ...poistat ihokarvojasi? tarvittaessa ...käyt solariumissa? ikinä enää
Miten pidät hiuksiasi? villinä auki 99%; jollai ponnari-nuttura-väkerryksellä 1%
Miten tukkasi on nyt? no villinä auki
Rasvaatko ihoasi? aamuin illoin naamaa; koko body on rasvattava aina suihkun jälkeen, ja kyllä, se on rasittavaa. Sama show päivittäin jo jostain 14-vuotiaasta saakka; ikuista Täydellisen Vartalovoiteen etsintää.
Tyypillisimmät vaatteesi? Ööh? Tähän on mahdoton vastata yhden blogikirjoituksen puitteissa. Teepaidat ovat jumitusvaatteeni, ja IKINÄ en käytä mitään mustaa.
- Kuulen, kuinka 87% lukijakunnasta kohahtaa, mutta joo, olen musta-vammainen. Kokeeksi silloin tällöin vetäisen päälleni mustan paidan, ja tunnen, kuinka astraalihahmoni romahtaa lattian läpi niin, että vain pää jää huoneeseen. Mustat vaatteet vie mun energiat tai jotai fengshui reikijuttuu. Shoppailu on pirun hankalaa - mustat vaatteet dominoivat joka putiikkia. Mun ex hiihtogoretexit on mustat, ja yhdet mustat tanssihousut salikäyttöön odottelevat sitä, että veisin itseni salille - siinä ne.
Toinen määräävä piirre on se, etten ikinä osta mitään "kertakäyttökamaa", ei henkkaa&maukkaa, zaraa, eeeeeh mä en edes tiedä, mitä niitä on. Maksan kiltisti vaikka ylihintaa jostain laadukkaammasta, jota ei tule sataa samanlaista vastaan, ja käytän sen sitten konkreettisesti loppuun - siis vuosia. Tavaramäärät ärsyttävät mua, ja saan ahdistuskohtauksia jo tavallisissa tavarataloissakin, kun kelaan, että kuka sen kaiken ostaa, mihin se kaikki kama menee? Eikä tämä ole mikään ekoherääminen, samanlainen olin jo muksuna. Aasian kaupunkien roju-markkinoilta haen inhorealistiset kicksit, en todellakaan ostoksia.
Mitä sinulla on nyt ylläsi? Acnen boyfriend-farkut (liian iso koko jopa boyfriend-farkuiksi), jäätikönsininen lötkö teepaita
Millaiset alusvaatteet on ylläsi? luumunvärinen setti, kaarituelliset, vähän jotain pitsiä ja rusettia (Niin, siis mähän olen pahasti alusvaate-friikahtanut, ja valikoimaa on riemukkaassa väriskaalassa. Pesen alusvaatteet aina hellyydellä käsin - vie aikaa ja kiristää hermoja, mutten muuta voi - ja hepenet kiittävät.)
Kuinka monet farkut omistat? Just tällä hetkellä on pula, kun sellaisia, joita todella diggaan, ei ole ainoitakaan. Muuten käytössä parit kolmet; tallessa odottamassa esim remonttihommia (...) on ehkä kymmenet.
Millaisia kenkiä käytit viimeksi? Uggs'eja, anteex, mutta tätä täytyy selitellä: Ekakskin ne on "ikivanhat", ostettu Roomasta jo 2003; tokakskin ne EI ole ne polveen yltävät pökkelöt; kolmannekski niiden käyttö rajataan epävirallisiin hetkiin, kuten koiran kanssa käpöttämiseen (just äsken) - ja ovat muuten parhaimmillaan hiihtopäivän jälkeen, kun heittää monot auton takaboxiin ja vaihtaa noihin muhmukkeisiin. Hyvät tyylipoliisit, pyydän - päästäkää mut varoituksella!
Millaista takkia pidit viimeksi? Atos Lombardinin kitinvärinen kapea trenssi
Montako käsilaukkua omistat? Muutaman, mutten ainuttakaan ns. merkkilaukkua - mua risoo koko se ilmiö, että käsilaukkuun suhtaudutaan kuin lemmikkiin. Peukkusääntö on se, että jos tiedät laukkusi nimen (...nimi! voi hyvää päivää), olet ihan hakoteillä ja pian - eli nyt jo - todella out. (Ja ei, tämä ei ollut henkilökohtainen hyökkäys juuri sinun Kellyäsi tai Speedyäsi kohtaan; sallin nimittäin myös eriävät mielipiteet.)
Lempikorusi? Pikemminkin maskottina joku koruntapainen, jota sitten käytän päivittäin kuukausitolkulla. Tällä hetkellä kolme senttiä leveä ranneke konjakinväristä nahkaa, ostettu viime elokuussa Barcelonasta.
Käytätkö kynsilakkaa? Pakollista varpaissa; sormiin väsään joskus harvoin ihan kelvollisen ranskalaisen manikyyrin, värejä ei ikinä sormiin! Aina välillä löydän itseni tuumimasta, että pitäiskö tässä lyöttäytyä noiden kehoaan palvovien kotirouvien messiin ja mennä oikein salonkiin laitattaamaan kynnet, mutta seuraavassa hetkessä jo nauran räkäisesti. Se aika ja energia, joka multa menis sen hoidon varaamiseen, voidan käyttää paljon paljon paremminkin. - Ai joo, vinkki: ridgefiller rulaa!
Lempihajuvetesi? Uuuups, tästä en paljasta kuin että se tuoksuu auringonpaahtamalta iholta pitkän biitsipäivän jälkeen, vähän suolaa meriveden pärskeistä, jotain jäännettä aurinkovoiteesta. Ei kuitenkaan mikään hedelmäinen mango-sorbetti-tuoksu, vaikka ne biitsituoksuiksi usein mielletäänkin. Käytän ympäri vuoden, vaikka erityisesti seksikkään tummiksi talvi-illoiksi kaipaisinkin jotain..hmm, tuhmempaa.
Shampoo- ja hoitoainemerkkisi? Tigin Tyhmä Blondi - olen jumittanut Tigeissä kymmenisen vuotta. Vuoret (viima, kylmä, aurinko) ovat kuitenkin syöneet fledasta pituutta 20cm Suissen vuosien aikana; olen aloittanut vimmatun latvojen lotraamisen hoitavissa öljyissä - riittävän hoitavia tuotteita ei Tigiltä kuitenkaan löydy. Tämä nyt käytössä oleva öljy on tarkoitettu säkkärätukkaisille, joka viettää arkensa hiekkamyrskyssä autiomaassa. (Oikeasti, pyysin myyjältä tiskin alta raskasta tavaraa - alkoi pikkuhiljaa löytyä riittäviä tehoja!)
Millaisia sormuksia löytyy sormistasi? Neljän vuoden avioliiton jälkeen valkokultainen vihkisormus näyttää siltä, kuin olisi viettänyt aikansa siellä hiekka-autiomaassa sen säkkäräpään hautaamana. Ei ikinä muita sormuksia, ei edes kihlasormusta ( - musta ne kaks sormusta vierekkäin on aina ollut jotenkin...öh - hölmön näköinen homma, tsori.)
Tarkkailetko painoasi? Joo, aina yhtä hämmästyneenä ees taas poukkoilevista lukemista. Kunhan ollaan alle 55 kilon, kaikki valtakunnassa hyvin.
Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut? ÄÄK en muista! Kehukaa nyt joku mua joskus! (Miehen kehuja ei lasketa; se on jo vuosia sitten oppinut suvereenisti luovimaan näissä "does my bum look big on this?"-karikoissa.)
Menisitkö kauneusleikkaukseen? Parilla ehdolla: 1) Massia niin mittavasti, että asia nousee prioriteettilistalla, kun ne muut on jo hoidossa. 2) Joku personal assistant selvittää, että minne, koska ja mitä leikataan - taas ollaan tässä kysymyksessä, etten ikinä voi kuvitella jaksavani käyttää aikaa noiden kysymysten selvittämiseen
Minkälainen on meikkipussisi? Vihreä mustilla palloilla; Tio Gruppenin, ja hankittu Stokiksesta vuosituhannen vaihteen retroiluissa (...) niinku ihonhoitohommille; pelkille meikeille kulahtaneen pinkki jotain metkaa rahisevaa kierrätysmuovia. Iso inhokki muuten ovat suttuiset meikit ja meikkipussit, yäk - tästä olen tarkka.
Millainen on hiusharjasi? Lapsellinen (beibisininen, noin 10cm pitkä, ihan lelu)
Käytätkö ryppyvoiteita? Silmänympärysvoiteita, jo teinistä asti
Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeija? Ei. Ei ole koskaan edes tehnyt mieli, vaikka toki aiheella pitää aina leikkiä tyyliin "minkä tarran ottasit jos olis pakko?"
Oletko turhamainen? Häh minä? No en todellakaan.
EDIT: tekstin ulkoasun kanssa ihme säätämistä
No tulipa noista mainituista Cullyn jatseista mieleen tarina, joka ei oikeastaan ole "mun" - tapahtumien keskiössä ei valitettavasti ole blogisti itse, joten mitään "oikeuksia" tähän juttuun ei ole, ja muutenkin on silkkaa kuulopuhetta - mutta toisaalta, tämän pihtaaminen voidaan käsittää vakavaksi loukkaukseksi Inhimillistä Uteliaisuutta kohtaan, joten menköön:
Palaamme tarinassa kesään 2006; Suisse Romandessa kahdeksan viikkoa yhtämittaista 30 asteen hellettä. Sveitsin bestikseni viettää keskikesän sunnuntaita Cullyn viinikylässä äitinsä kanssa, vilkuillen antiikkimarkkinoiden nimekkeellä vinttikomeroista kadunkulmiin kannettua rojua; nauttien iltapäivän läkähdyttävästä lämmöstä ja maminsa tasaisesta turinoinnista, blaah blaah, ajatukset vaeltelevat jossain edellisen illan tapahtumissa, oikeastaan tekisi mieli hyvin viileää valkoviiniä.
Puolihuolimattomasti bestikseni havaitsee katua lähestyvän seurueen, jonka kärjessä on niin huomattavan hyvännäköinen mieshenkilö, että se on luettavissa olemuksesta jo parinkin korttelin päästä. Flirtti frendini valmistautuu vaihtamaan ns. silmiksen ja nostaa aurinkolasit otsalleen. Mies tekee samoin. Laiskanletkeää vilkuilua ja oikean ajoituksen hakemista, kunnes etäisyyttä on enää kymmenisen metriä, ja bestikseni havainnoi miehen olevan pukeutunut e-rit-täin hyvinleikattuun kapeaan pukuun - joka on vettä valuvan märkä, kuten koko kundi.
Tämä tietenkin herättää frendini täyden tarkkaavaisuuden, ja sekunnin sadasosan kuluttua hänen aivonsa iskevät kehon halki melkoiset sävärit - kohde on Keanu Reeves.
Suissettaren kuuluu olla todella kuul, joten frendikin ignooraa läpättävän sydämensä ja alkavan hyperventiloinnin, ja ohitushetkelle kyseinen onnettaren suosikki ja itse Keanu vaihtavat sen merkitsevän virnuilevan katseen, jota oli jo koko korttelinmitta pohjustettu. Myöhemmin, pumpun tahdistuessa normaalifrekvenssille, frendini jututtaa vaivihkaa keskenään kohisevia kyläläisiä: Monsieur Reeves oli vilvoitellakseen yllättäen loikannut kylän laivalaiturilta järveen täysissä pukeissa.
Alla esitän todisteen A; Cullyn laituri samaisena kesänä
No huhupuheen mukaan Keanun sisko asuu Cully kylillä; ja ei, ei onnistu - sieltä on aivan mahdoton saada asuntoa, edes kapista kellariluukkua, jossa päivystää kiikarin kanssa ensi kesää, eikä kylillä telttailuakaan katsota hyvällä.
Hitsin riemukasta pääsiäisen aikaa, kaikki ikiomat lukijani; aion viettää aikani suksilla, evääksi suklaata ja kaakaota ja se retkimieli.
Cullyn viinipainotteiset jatsifestarit sysivät viimein tämän pitkään jumittaneen talvikauden pois auringon tieltä - elo on ollut herkkua: Öisin nautin jatseilla lempparikellarini vuodesta toiseen yhtä hikisestä meiningistä; päivällä haukottelen ja tasoittelen oloa parinkymmenen asteen lämmössä. Sitä kun luuli taas olleensa koko talven ihan toimiva yksilö, mutta tässä vuodenaikojen vaihtumisen rytäkässä huomaa, että kyllä suomalaisessa dna:ssani jotain kaamosmasennusta on taustana lymyillyt.
Eikä ilmeisesti vain mulla. Paikallinen viiteryhmäni on tämän talven sitonut sosiaalisen elämänsä niin sanottuihin dinnereihin. Klubittaminen ja muu notkunta alueen anniskeluravintoloissa on ollut ihan out, kuten kaikki muukin railakkaampi revittely; nyt mentiin jonkun kotsaan seestyneelle dinnerille.
Ihan ymmärrettävää pesäytymistä, toisalta, kun muistaa, kuinka mahdotonta Sveitsistä on näinä aikoina löytää kelpoa kämppää - jos on viihtyisän asunnon Jumalten suosiolla saanut, joka hetki sen ulkopuolella on häväistys. Laitan vähän lukuja kehiin uskottavuuden vuoksi: Viime kesäkuussa Geneven koko kantonissa oli vain 295 vapaata vuokra-asuntoa, 136 myytävää - mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta 10 000 asunnosta vain 20 on vapaana. Onnea vaan muuttajille (joita muuten piisaa). Eikä ole tässä naapurissa, Vaudin kantonissa, juuri iisimpää - sama tunku asuntomarkkinoilla jatkuu Montreux'iin asti.
Juu, ihan pian päästään sinne dinnerille, vielä pikkasen kattaukseksi taustaa:
Esimerkki-pariskuntani panosti asunnonetsintään viisi kuukautta, tsekkasi 53 kämppää ja haki niistä paria kymmentä, ja lopulta käsiin jäi ihan timantti: kattohuoneisto, vähän vinoa seinää muttei päälle kaatuvissa määrin, valkoista, modernia, ikkunaa - täydellinen linnunpesä nuoren parin ällöön kuherteluun; asunto, jollaisia en tiennyt alueen vuokramarkkinoilla tarjoiltavan.
Vaan mikä voima tämän onnenpotkun takana oli? Sattui olemaan oikea ammatti: Pariskunnan hakemus oli asunnonvälitystoimistossa laitettu odottelemaan helmeä, koska nuori herra on alueen nousevia teollisen muotoilun nimiä; odottelemaan siis vuokranantajaa, jolla on tarjota jotain spesiaalia, ja joka haluaa antaa omansa käyttöön vain jollekulle esteettisesti orientoituneelle vuokralaiselle; jollekulle, joka osaa arvostaa asunnon ulkonäköä ja vaalia sitä.
Dinnerillä näin, että homma oli otettu vakavasti - sisustus oli sekoitus moderneja klassikoita, alueen nuoren polven suunnittelijoiden sarjojen ekoja kappaleita ja muita muotoilija-kliseitä. Ja sanon tämän ihan kaikella rakkaudella - jos nuoret muotoilijat eivät enää sisusta nuori-muotoilija-staililla, on maailmassa äkkiä virhe.
Ja meille designia arvostaville vieraille oli tarjolla pastaa - nimenomaan design-pastaa; tuolin mallista pastaa. Koska tuotteen suunnitellut muotoilija oli yksi vieraista, olis mulla ollut oiva tilaisuus kysyä, että miksi? Miksi suunnitella uusi pasta, ystävämme italialaisethan ovat tarjonneet mittavan valikoiman erityyppisille sooseille, pennestä farfalleen? Ymmärrän kyllä, että joka muotoilijan on saatava tehdä se tuolinsa, mutta kamoon - pastasta?
Pyynnöstämme suunnittelija avasi prosessin detaljeja: kuinka suunnitella terä, jonka läpi pastataikina tehtaassa tungetaan; kuinka uppoutua pastataikinan sisäiseen olemukseen ja sen käyttäytymiseen; kuinka suunnitella se terä, joka leikkaa sen ekan terän läpi tuutatusta taikinasta niitä pienen pieniä tuoleja - siis suoraan ei voi leikata, koska pastatuubi on liikkeessä - leikkauspinnasta tulisi vino ja tuolista muotopuoli. Ja kuinka vielä on jotenkin taattava se, että tuote keitettynä, pehmenneenä, säilyttäisi tunnistettavan tuoli-muotonsa. (Mikä määrä aivotyötä johonkin, joka syödään pois.)
Vastaus kysymykseeni on siis simppelisti juuri siksi.
Kerrottakoon vielä, että alihankinta-sopimuksella tuoli-pastaa valmistava pastaleipuri ei juuri piitannut suunnittelijan oikeudesta omaan pastaansa. Kun terät kerran olivat valmiina paikoillaan, leipuri pisti myllyn pyörimään ja alkoi syytää markkinoille tuoli-pastaa myös omilla logoillaan. Mitään tekijänoikeuksia mietitä - pastaa nyt on veivattu vuosisadat; kukaan spaghetinkaan keksijälle rojalteja maksa.
Ja kun kerran dinnereillä oltiin, pääsin testiajamaan tuolit niin tuoretomaattisoosilla, kotitekoisella pestolla kuin tryffeliöljylläkin, eikä löytänyt mitään moittimista - kuten ei mun ruokahalustakaan. Kylläinen vieras on tyytyväinen vieras.
Vaikka arvostakin sitä taivaallista rauhaa, joka leimaa tätä nykytyylistä randohiihtoharrastustani - uinuva laakso mutkatien takana, ei hiihtohissejä, satunnainen alppikauris; sitä vain silti olisi saatava kaikki ja samaan aikaan, joten mulle on kehittynyt paha after ski-kateus: Kun hiihtojengi kokoontuu Verbbarin Pubiin, tilaa ekat bisset ja nachos supremen ja pulppuaa hiihtotarinoita, on mun after ski sitä, että saatan kotimatkalla noukkia huoltsikalta mukaan mössäsen kolmioleivän. (Kyllä, keräilen tällä sääliä.)
Kateus on tasolla, jossa poljen kiukusta jalkaa, kun katselen pimeän aikaan hotellilleen hoippuvia hiihtoturisteja - noita, joilla on mentaalitasolla niin sanotusti skraga otsalla, ihan konkreettisestikin yhä monot jalassa pitkäksi venähtäneen afterin jäljiltä. Nostalgian sävyttämät muistikuvat ysäri-talvista, jolloin eläväisen alppikeskuksen ytimessä asuessa joka päivä sai revittyä energiaa siitä riehasta, joka ympäröi lomaansa viettävää hiihtäjämassaa - ei, en tästä puolesta harrastetta ole valmis laskemaan ihan kokonaan irti, joten suunnittelimme varta vasten karkaavamme näiltä kotovuorilta, irrottautuvamme viikonloppukeikaksi johonkin hauskanpidostaan tunnettuun keskukseen, jossa tanssia monot kolisten baaripöydällä; aivotonna; vailla huolta huomisen sääolosuhteista, party like it's still 1999.
Oiva tilaisuus tuli tarjottimella: muutama tuttu kundi lennähti Suomesta Engelbergiin, ja kiireellä liityimme seuraksi - emme olleet ennen käyneet jonkinmoista mainettakin keränneessä keskuksessa, ja olin otettu - hyvän ystäväni Auringon hellimä laakso; kylässä sveitsiläiseksi ihmeen rento ja miellyttävä henki; helposti hissistä saavutettavia off-pisteitä, ja kun ryhmällemme sattui vielä kauden parhaat lumet (-niin uskomattoman kevyttä, ja runsaasti, etten edes kehtaa kertoa), oli perusta loistavassa kunnossa.
Viimetipan toimijoina saimme kylän vikan huoneen; hotellista, jossa puolen neliön hissikoppi oli vuorattu kattoa ja seiniä myöden kalsarikuvioisella kokolattiamatolla, aulassa notkuvat lattiat, mutta - hah! eipä hätää - huoneemme keräsi pisteet pussilakanoilla. Ei ruskeaa huopaa vuoteissa, siis, vaikka käytävän ulkoasu ei juuri muuta ollutkaan. Aamiainen markkinoitiin laatusanalla "skandinaavinen", mikä käytännössä tarkoitti, että aamiaishuone oli täynnänsä ruotsalaisia ja norjalaisia - kuten muuten koko kylä; suomiteekkareitakin ihan riittämiin. Muille, jotka eivät ole moisia aikoihin nähneet, voin vinkata, etteivät ole muuttuneet, ei hätää.
Erinomaisen puuterihiihtopäivän jälkeen seurueemme valui kylän after ski -mestaan Yucataniin, ja minä olin oikein onnellinen - tätä täältä haettiin, lunta nyt on ollut pitkin talvea tarjolla muutenkin.
Ja iltahan kului. Minglasin minkä kerkesin, juttelin ja läpätin, nytkyin ylihinnoteltu (=14 frangia) caipiroskan kuvatus muovimukissa hölskyen jonkun lomakeskus-mixin kanssa epätahtiin; sellasta wanna-be ski-bunny-meininkiä. Vitsit hei cheers tai jotai!
Kaavahan menee niin, että muutaman tunnin palauttavan (...) oluenmaistelun jälkeen kikkaillaan kämpille, huuhdellaan hiet pikasuihkussa, suditaan vähän mustaa silmiin, peitellään palanutta nenää, ja mennään vetäisemään fondue - ennen kuin afterilla pohjustettua oloa alkaa laskuhumala uhmata - ja kokeneina after ski:n harjoittajina tämä askelkuvio toki oli seurueemme mielessä ja jalona tavoitteena. Jossain vaiheessa vain huomasimme baarin olevan tyhjä: muu Engelberg oli ottanut askeleen eteenpäin, juoksutti kylän viimeisiä lämpimiä vesiä kiharoilleen, ja todennäköisyys, että löytäisimme ryhmälle illallispöydän, hupeni jonnekin seuraaviin oluisiin.
Säilytimme kuitenkin huoletonna asemamme, keskustelussa tarkoituksellisen keveän sävyn, ja kas, eipä aikaakaan, kun olimme jälleen juhlakansan ympäröiminä; nuo suihkunraikkaat ja ravitut, iltavetimissään (vain keskenään) flirttailevat hassunhauskat hiihtoihmiset olivat palanneet baariin. Oman seurueemme jäsenet tunnisti helposti hien liimaamista kampauksista ja raskaasta askelluksesta - eikai monoja tässä vaiheessa iltaa edes kannata enää riisua? Sukset olimme sentään kaukaa viisaasti tuupanneet jonkun vieraan hotellin suksihuoneeseen; ettei pitkäkynsi vie. (Engelbergissä riski lienee minimaalinen, ja todellinen vaara siinä, ettei aamusesta muista mihin lumikasaan ne on tökännyt pystyyn. Kokenut after ski -henkilö on kaukaa viisas.)
Lopulta otti uupumus niskalenkin, ja aamuyön tunteina hoipuimme monot kolisten halki uinuvan kylän kohti majapaikkaamme. Hotellin aulassa juhlatuuleni jyräsi pikku ongelma - respa oli sulkenut jo ilta-yhdeksältä, ja avaimemme ei ollutkaan mieheni taskussa, kuten luottavaisena vaimona oletin, vaan iki iki omassa lokerossaan tuolla munalukolla suljetun oven toisella puolen.
Näin jo itseni torkkumassa humalaani pois suksihuoneen betonilattialla, kääriytyneenä suksipussiin, ja laskeskelin tokkuraisessa mielessäni, kuinka monen tunnin kuluttua ensimmäiset suksimaan lähtijät tulevat häiritsemään erityisen tarpeellista kauneusuntani.
Vaan tappiomieliala sikseen; päädyimme ns. auttamaan itse itsemme sisään respaan - murroksi sitä en kutsuisi, koska homma hoitui jälkiä jättämättä ja tyydyimme tällä kertaa ottamaan vain oman avaimemme. Että ihan puhtaalla omalla tunnolla väänsimme ritilää muutamat kymmenet sentit ja puikahdimme kielletylle alueelle. (Ja jonkinmoisen oikeudentajun säilyttäneille lukijoilleni tiedoksi, että kyllä sillee saa tehdä, jos osaa eikä jää kiinni.)
(kuvassa yllä buduaarini; tuo simppeli, pussilakanainen loukko)
Aamunkoitteessa olo oli fyysisesti täys raato, mutta olin niin tyytyväinen etten aikoihin. Just tätä olin hakenut - omalla painollaan pitkäksi venähtänyt affe! Mä yhä osaan! Seuraavan päivän hiihdot jätin suosiolla väliin; first things nimittäin first - ja parasta jälkeähän tulee, kun keskitytään vaan siihen meneillään olevaan suoritukseen; krapulakin vaatii arvoisensa kohtelun.
Kyllä nyt taas jaksaa loppukauden. Iha sama vaikka raahaatte Suissen viimeseen umpikorpeen, mun psyyke ei enää horju.
(Niin, no tämän reteän uhoamisen oheen on hyvä rehellisesti todeta, että ihan helevetillinen flunssahan siitä seurasi. Talven eka, tuskin sattumalta, ja sitä laatua, joka pyörii kehossa yhä Suvivirren soidessa. Vapun tienovilla voi sitten arvioida uusiksi, että kannattiko. Sairasvuoteelta tähän.)
Enpä hiihtänyt viime sunnuntaina. Lämpöaalto vei meiltä lumista kaiken keveyden, ja vaikka musta onkin jotenkin röyhkeetä väittää, että lumi oli pilaantunutta (-niinku tässä olis mitään varaa Luontoäidin askareita arvostella näillä kosmisessa mittakaavassa jokseenkin vähäpätöisillä meriiteilläni) - se vähän niinku oli. (Anteex.)
Kevät ehti kutitella jo; naapurini neiti Florida ajeli cabrioletillaan katto auki, sunnuntai-iltana bongasin assan pysäkiltä herran flip-flopeissa. Varsin varmana pidän sitä, että myräköitä saadaan vielä pari kolme neljä, yksi yrittää juuri päälle, mutta hetken sentään leikittiin jo kevättä.
Mä olen kelaillut hiihtokuvaamista, tai lähinnä sitä, kuinka olen heittänyt homman ihan sikseen - ja olen kumman helpottunut. Joskus näemmä kandee vaan antaa periks. Ehkä jopa useammin.
Aikoinaan fotailu oli merkittävä osa hiihtooni liittyvää kulttuuria, mutta mun zuumailut jotenkin jäivät; Ei nimittäin ole herkkua raahata vuorilla repullista kalustoa, useita objektiiveja, näpit jäässä säätää, kun hiihtomallit (poikkeuksetta kärsimättöminä) venailevat, että pääsispä jo tykittää, hyvä-päivä-ihan-hukkaan. (Aloittelevan kuvaajan tärkein varustus ovat ehdottomasti kärsivälliset ja aina hyvässä "paketissa" hiihtävät mallit - niitä ei meinaa löytyä joka kukkulalta.)
Kun samaan aikaan yrität kehittyä kuvaajana, ohjaajana ja vapaahiihtäjänä, ja ohessa ois tarkoitus vielä nauttiakin, erityisesti just niistä kuvauksellisimmista pyydapäivistä, iso käsi kaikille, jotka hommaan ovat tarttuneet. Niinku rispektii.
Multa löytyy ehkä tuhansia negoja ja dioja monenmoisia yritelmiä, joista en yhtäkään (-edes suuruudenhullussa nousukänni-vaiheessa-) menisi kutsumaan Hyväksi Hiihtokuvaksi. Noina muinaisina pre-digi-aikoina niksien opettelu ja säätöjen kanssa kikkailu oli muutenkin paljon epäkiitollisempaa hommaa, kun et päässyt heti siinä hangessa pöpelikössä palellessasi tsekkaamaan, oletko menossa edes oikeaan suuntaan noin sommittelua ajatellen, ja onko valoitus taas ihan viturallaan - digi on kätsympi harjotteluvehje; se on siinä, katso ja korjaa.
Melkonen ero sekin, ettei enää tarvitse säästellä ruutuja. Joka ikinen matkani on mennyt kaameessa stressissä, kun enää on hitsi 6 rullaa jäljellä, missä tässä kylässä myydään jääkaappikylmää Fujia?
Juu niin ja jottei liian helppoa olisi, niitä rullia ei voinut kesken hiihtoreissun edes kehittää, kun joka frangi ja shillinki tarvittiin makarooniin ja taloussuklaaseen. Kun lopulta kotimaassa kävi valokuvausliikkeen kautta ja näki virheet, saattoikin vain alkaa odotella seuraavaa kautta ja toivoa jatkossa parempaa jälkeä - oli muuten hermoja venyttelevää touhua. (Niin niin, toki jotkut kehittivät itse dia-rullansa, tuskin ne litkut budjettia olisi kaataneet, mutta välttelen hommia, joissa mitään mitataan millilitroina ja/tai sekunteina. Enhän mä edes tee itse drinkkejäni.)
Helekutin mielelläni katselen frendejen hiihtokuvia, mutta itse en vaan enää ala. Poketti kuitenkin kulkee reisitaskussa joka keikalla, ja ajoittain nappaan jotain edes sinne-päin; ihan muistoksi, ei siis kuvan itsensä takia, jos ymmärätte eron. Yleensä tilanne etenee vielä niin, että aurinkolaseja ei jotenkin vaan jaksa siirtää silmiltä, joten kameran näytöltä näkyy vain epämääräistä tummaa, eli kyseiset otokset ovat ihan konkreettisesti sinne-päin, ja voisivat oikeastaan yhtä hyvin jäädä ikuistamatta. Tarkastelkaamme hieman, mitä tarkoitan:
Otantamme käsittää kaksi esimerkillistä päivää parin viikon takaa; unelmankevyttä lunta, verkkokalvot puhkovaa aurinkoa, kuin joku olisi uittanut Alpit valkaisuaineessa. Ekaks torstai, joka siis oli ison dumpin jälkeinen päivä; aamulla jo pienen hiihtokeskuksen parkkipaikalla oli porinaa, kun riemukas hiihtäjien joukko hehkutti onneaan, vertaili reittisuunnitelmiaan ja taivasteli lumen määrää. Tuolloin heitimme pari lyhyehköä, helppoa skinnausta hiihtohisseiltä sivuun, nautimme loistavaa laskua naamalle pölisevässä puuterilumessa ja hymyilimme leveästi.
Välittyykö tämä alla olevasta kuvasta?
No eipä välity ei.
Meille paikalla olleille (-ööh kai lähinnä allekirjoittanut?) tästä välittyy vahvana tietty ikuisuuskysymys, jota puuskutuksesta vähähappinen mieleni kiertelee kuvan vasemman laidan latua noustessa: "Mitä mä täällä teen?" Kehotan myös kiinnittämään huomiota siihen, että se on aina se vastakkainen seinä, jossa paistaa aurinko.
Tämä kortin seuraava otos ei ole sitäkään vähää ns. menevä hiihtokuva:
Ja miksi Champexin rinnerafla sitten tuli tallentaa? No kun näettekö tuon kasvihuoneen näköisen tuubin siinä mökin vieressä? Siihen on vaihdettu muovi!
Uutinen on erittäin hyvä. Kun muutama tuhat suksijaa käy kaakaota hörppien höyryämässä hikeään, tuppaa huokoiseen muovikatokseen jäämään ns. hajujälki, joka normaalit aistit omaavalta vie tajun. Vaara siis kuitenkin toistaiseksi ohi; tervetuloa tauolle!
Se oli siinä sitte se torstai. Juku mitä visuaalista ilotulitusta.
Lauantaina ahkeroin: otimme pidemmän randokeikan, noin neljän tunnin uuvuttavan kipuamisen toppiin, ja piitkän huikean laskun alas, yhä hulppean hyvänä pysyneessä lumessa; muutamalla seinänpätkällä kiljuin ihan kristallinkirkkaasta riemusta. Vaan mitä sanoo muistikortti?
Kappas joo, siinä on nousureitti mennyt niin, että torstain viimeiset käännökset vuorelta alas ovat näkyneet, ja ohimennen tulleet tallennetuiksi. Ekaks siitä on tullut metsän keskeltä laskija koodinimellä mies ja tikannut nätit jäljet, sitten yours truly on täydentänyt siitä epäsuunnikasta kahdeksikkoa. Hiihtokuva? Tuskin.
Sitten ei niin mitään, kunnes yhtäkkiä tämä:
Jaahas, tässä on painotettu klassisesti kuvan todistusvoimaa - harjanteelle on noustu, tuskin suksia jalasta potkittu, kun heti ekaks on napattu "otin kuvan, joten olen täällä"-foto. Hengitys on rasituksesta lähes hyperventilointia, joten ihme, että horisontissa näkyvä kermainen vuoririvi on edes noinkin vaaterissa. Edellisten kuvien välissä on siis ollut se nelisen tuntia mahdollista ikuistaa miellyttäviä maisemia ja nousun fiiliksiä, mutta kun ei.
Bonuksena kuva, jossa näemme - oho! - (edes) sukset! ja tuo huonokuntoinen henkilö, joka tässä keräilee kamojaan laskua varten; heiteltyään ne saavuttuaan pitkin poikin picnic-mestaa, maitohapoissaan toikkaroiden ja sydän paukuttaen. (Taustana pala La Tourin jäätiköstä.)
Ei liene yllätys, että itse laskusta ei ole tarjota mitään kuvamatskuu?
Ja tähän retoriseen latteuteen on aika päättää; pointtini tuli alleviivatun selväksi - kuulen kuulkaa tänne asti, kuinka Potentiaalinen Lukija haukottelee. Ei siis adrenaliinit irrottavia, silmille syöksyviä, räjähtävän kirkasvärisiä fotoja, joissa on asennetta ja vaaran tuntu, ja laskijalla helevetin hyvä bruna ja palanut surffitukka. Oliskin, mutku ei oo. Huokaus.
Ja vielä asiasta ihan muualle: Kotirouva on kohdannut kinkkisen haasteen, joka syöksee tuhoon koko hänen maineensa oivana kotitalousihmisenä; oi auttakaa, pian on identiteetti on ihan palasina: Miten saa tiikeri-balsamin pois valkoisesta t-paidasta??!?
Tuli muuten lunta! Jiii-haa! Parina viime talvena on pihassa just ja just jotain nihkeetä valkosta hötöö parina aamuna kajastellut; tämä talvi on ollut enkat jo muutenkin, vaan eilinen pyry oli jo lähinnä erikoistilanne - ja niitä tässä blogissa diggaillaan.
Naapurit, nuo nynnyt, olivat siirtäneet autonsa jo hyvissä ajoissa pihasta vekka, lunta pakoon keskustan parkkihalleihin. Silleen harmi, etten päässyt siis pätemään - Mulla on tänä talvena ollut tapana heilua talomme parkkiksella asiantuntijan roolissa; rukkaset huitoen viskoa oman bilikan ohessa myös muiden autoista isoimmat lumet. (Niin, mitä vaan, kunhan pääsee pätee.)
Alakerran Pariisitar erityisesti ihailee suomalaisen lumen tajua, ja lainattuaan multa kerran kunnon välineitä (=ei kummempaa kuin pitkävartista autoharjaa), noukki rouva sen päädyllä lunta tuulilasistaan kuin olisi tehnyt jätskikauhalla palloja, vippaili niitä sitten olkansa yli. Leuhkana pikakurssitin, kuinka lunta voi siirtää isommilla otteilla, ja kas saman tien meni Pariisitar ostamaan oman vehkeet.
(Oon mä melkonen kulttuurilähettiläs; kohta nää kaikki haluu alasti saunaan.)
Erään joulukuisen myräkän aikana naureskelin lämpimästä autostani, kun huoltoaseman kundi sipsutti nahkapohjaisissa popoissaan, uniformun lahkeet vettyen, puolijäisessä loskassa ja ripotteli ruokalautaselta merisuolaa bensapisteiden ympärille, sirot pari murenaa sinne tänne - lapiolla lumet olis kipannut pois hetkessä. Jotenkin on niin vaikea ymmärtää, kun ihan vieressä on ikilumisia huippuja - ettei ihan vierasta lumen luulisi lausannelaiselle olevan.
Mutta kyllä mäkin lopulta jätin eilisessä kelissä auton suosiolla pihaan nalkkiin. Lähikadulla moottoriliikenne oli muutenkin ihan minimissä; bussi tosin kulki, kilisi ketjut renkaissaan, mutta koira ja minä, me rohkeat naparetkeilijät, kahlasimme keskustaan ihmettelemään dumpin tuhoja.
(Jo nuoren miehen ikään ehtinyttä koiraamme on kyyditetty useammin hiihtohississä kuin linja-autossa, hiukka juntti siitä on kasvanut, tässä vois nyt projektiksi ottaa dogin tutustuttamisen urbaaniin katukulttuuriin, ostaa sille vaikka skeden tai jotain.)
Vaan tulipa noista Lausannen busseista mieleen pieni tarinantapainen parin vuoden takaa, ja koska mitäpä tässä muuta (lue: ei tähän aikaan iltapäivästä enää mäkeen kande lähteä), turistaan vähän:
Olimme tuolloin miehen kanssa ottaneet bussin ns. ytimeen, mikä jo sinänsä on harvinaisuudessaan maininnan arvoista. Asiantilaan oli vaikuttimena lievähkö krapula, mutta se nyt ei siis kuulu tähän tarinaan - vaikka toki taustoittaakin kivasti, kuten myös tämä tieto, että Lausannessa bussimatka maksetaan joka pysäkiltä löytyvään lippuautomaattiin (joita ihmeekseni en ole kenenkään nähnyt yrittävän keikata).
Satun yleensä pysäkille ihan viime hetkessä, hiki päässä kirien, bussin jo lisätessä kierroksia, ja kuski kehottaa yleensä ostamaan sen biletin sitten vasta seuraavalla pysähdyksellä - menee sujuvammin niin. Tänä nimenomaisena aamupäivänä kyytiin hypähti kiireellä pari kymmenkesäistä pikkunappulaa, tuoden muuten vaitonaiseen autoon sitä lapsista erittyvää hälisevää energiaa, joka väkisinkin hymyilyttää meistä myrtseimpiäkin.
Kun niitä lippuja ei ollut pojilla aikaa ostaa, pyrähti toinen muksu hoitamaan hommaa sillä seuraavalla pysäkillä, ja jouduimme me kaikki kiireinemme odottelemaan toimituksen vuoksi kenties jopa huikeat parikymmentä sekuntia.
Äimistyimme siis melkoisesti, kun kuski alkoi ripittää poikia pitkään ja kovaäänisesti. Muksut kutistuivat silmissä. Nypersivät lämpöpaperisia matkalippujaan päät painuksissa eivätkä vilkuilleet enää edes toisiaan. Ei jälkeäkään siitä yleis-ilosta, joka saatteli heitä aiemmin. Ulkosuomalaisina olemme yleensä kaikesta ihan pihalla, mutta tällä kertaa huomasin muidenkin matkustajien seuraavan läksytystä hämmentyineinä, ja pahoittavan mielensä. Suissessa ei kuitenkaan aleta julkisilla paikoilla huudella, joten mitäpä siihen kukaan mitään.
Kyyti jatkui painostavana, koko sakki ihan mykkinä, kunnes matkaan tuli outo mutka - kuski veti parkkiin kioskin eteen, hyppäsi ulos, selittelemättä, ja jonottelini tyynenä omaa vuoroaan palvelutiskille. Koko bussillinen kummasteli, että eikö niitä marlboroita voisi ostaa sitte vasta päättäriltä? Kun ihan just hetkonen sitten oli niin kiire, että piti pikkupojille rähjätä? Kansa alkoi kohista, ja olin melkoisen varma, että kuskin palatessa joku astuu ulos sveitsiläisyydestään ja sanoo asiasta ihan ääneen.
Odottelin siinä siis jotain lievää mekkalantapaista, vaan ei: Madame Linja-autonkuljettaja kiipesi kulkuriinsa - ja ojensi pojille ostoksensa: tikkarit ja suklaapatukat, molemmille omansa, pahoitellen lyhyesti kiivastumistaan. Sovinto tuli samalla elellä tehtyä koko linja-autollisen kanssa - hymy palaili penkkiriveissä, ja mähän saatoin jopa tiristää kyyneleen (-sitä on darrassa niin herkässä tilassa, emmää muuten.)
No pojat tietty mutustivat naminsa ja kasvoivat taas normaalimittaansa; ja saivat lopulta valtakunnan ja puoli prinsessaa. Sen pituinen se.
Päivän tarinatuokion päätteeksi tiedotan, että loppuviikko menee suksilla; Uusi lumi asettunee siellä paraikaa hiihtäjä-ystävällisemmäksi, ja toimistoissa pitkin poikin Sveitsinmaan suunnitellaan äkkinäisiä ylimääräisiä lomapäiviä. Onko hienompaa helmikuussa?
Pikku pikku rouva täällä pikku pikku askareissaan ihan pikku pikku kiukkuraivarissa - pamahti tiskikone; lilluu täynnänsä likavettä, eikä ota mitään käskyjä vastaan. Kuollut. (Hukkunut?) Tiskikone itse ei vielä saa mua kiehahtamaan, mutta kun mun mekaanikontaidot (=buuttaus ja potkiminen) tuottivat nollatulosta, edessä oli se pahin - soitto isännöitsijätoimistoon.
Se on mesta, johon on rekrytoitu vain erittäin epäpäteviä ja kielitaidottomia sveitsittäriä; aika jännä henkilöstöpolitiikka, eikö?
Olen anellut kaksi päivää puhelimessa setviäkseni paikalle edes jonkun, joka tyhjentäisi ne vedet siitä romusta - perjantaina on lento Suomeen, enkä ihan kauhean mielelläni jätä sitä lasagne-lautaset huuhtonutta lätäkköä seisomaan viikoksi. Olkoonkin, että vesi saattaisi pysyä koneen sisällä eikä valu köökin laatoille, saati tiputa alas alakerran katosta.
Ai mies? No duunimatkalla. Niin paljon kuin se pohjoismaisen naisen luonnolleni käykin, taktiikkamme yleensä on, että isännöintitoimistoon soittelee Perheen Pää - ensinnäkin, koska minut on muutamaan kertaan heitetty linjoilta lauseella "Pyytäkää miestänne soittamaan meille, madame, hyvää päivänjatkoa!" (-kyllä), toisinnakin miehen soittaessa aina löytyy joku londonia edes välttävästi sönkkäävä. Ehkä sillä vaa jotenki käy aina hirvee tsäkä tai jotain? Ja HAH!
Mulle on nyt pari päivää vedetty sitä "Madame, we'll call you back", ja olen jo ennenkin maininnut, mutta painotan vielä, tarvittaessa vaikka jankkaan, että Suisse Romandessa lause tarkoittaa "Vitsi meitsi ei jaksa vaivautuu, joten hankkiudun susta eroon" Älkää vaan uskoko; älkää odotelko luurin liki; älkää olettako, että jossain toisaalla pyörä pyörii ja pian teillä on ongelmalle ratkaisu.
Mä en ymmärrä, miten tämä maa saa musta esiin raivohullun räyhääjän, kun oikeesti olen itse pitkäpinnaisuus. Venähtänyt kulttuurishokki, varmaan; mutta kamoon, kyllä nää osaa hermoja näppäillä ihan toisin kuin Pohjolassa tottuu, ja ennen kaikkea - mitä Sveitsiltä odottaisi. Kun selitin tänään ties monennessa puhelussani, että pliis koittakaa nyt ymmärtää, että asia tulis viedä eteenpäin mitä pikimmin, vastaa satunnaisia englannin sanoja pudotteleva isännöintitoimiston daami, että "I have no time" Myönnän, että huusin.
Mielenkiintoinen ilmiö muuten, että räjähtävä raivokohtaus (=se adrenaliiniruiske) todella parantaa näköä. Olen hämmästellyt pitkin päivää, kuinka yhtäkkiä erotan jokaisen koirankarvan parketilla. Ei tälleen nähnyt kuin lapsosena viimeks! Tarttis varmaan laitella lankoja neulansilmiin, vai oisko ihan jonkun ristipistotyön paikka?
No joo joo, jos pamlaisin ranskaa, asiat jouhevoitusivat edes hiukkasen.
Edellinen keittiöelektroniikan kriisi oli muuten keskimäärästä kinkkisempi pala selvitettäväksi isännöintitoimiston naikkoselle, jonka luotto omaan englannin ymmärrykseensä oli vajavainen: Kun väänsin liedestä mitä tahansa namikkaa, eipä levy lämmennyt, mutta toisella puolella keittiötä valokisko sammui ja syttyi, on/off. Vaikka sen oma virtakytkin oli visusti siinä off-asennossa. Suhteellisen spuukia, eikä varmaan ihan terveellistä. Just sen verrän sähköstä ymmärrän, että pysyin laitteista kaukana poissa, eikä koirallakaan ollut köökiin nenineen mitään asiaa - niinä useampana päivänä, jotka sähköheebolle soittaminen isännöintitoimistolta luonnollisesti ottaa, nimittäin.
Enivei, siis tämän sähkön poltergeist-ilmiön selvittäminen kahden puolikielisen kesken ei ollut kovin tuloksekasta. Eihän se olisi uskonut, vaikka olisi ymmärtänytkin - mistä muuten tuli mieleen hieno esimerkki enkun kuunteluista lukioajoilta: Tarinan kertoja ei voinut ampua koiravaljakkonsa perässä laukkaavaa nälkäistä susilaumaa päin, koska kelsiturkin taskusta vauhdissa kaivettu ase oli täynnä puuroa. "No puuroapa tietenkin!", oivalsi tuolloin tarkkaavainen lukiolainen, mutta rastitti varmuuden vuoksi kohdan B) "Ei ampunut eettisistä syistä, tai jotain". Kuvitelma vettyneistä ja sössööntyneistä irto-kauraryyneistä kenenkään taskussa oli liian epäuskottava. (Hävetkää, te kielikuuntelulautakunta, leikittelette nuorison itseluottamuksella.)
Asiaan, eli siis palataanpa tähän taloon vielä; viehättävä ja arvokas ja puutarhakin niin hyvin pidetty, vain isännöintitoimiston palveluhalukkuus mättää. Huoltoa kaipaisivat kipeästi yöt huutava, litimärkä jääkaappi; tiskialtaan alla joku putki joskus liitoksestaan falskaa; ja toisen parvekkeen puukaide hilseilee niin, että pian kaidepuu vettyy ja jotakuta sattuu. Jos näistä reklamoisin sinne Pirun Pesään, olisi aivoinfarktin vaara taattu tosiasia; mennään mielummin hissuksiin ja ollaan sisäisesti zen. - Vuokra muuten toki on kasa kultaharkkoja, ja nouseekin joka vuosi.
Muutto on otettu asialistalle, ja ihan isännöintitoimiston vuoksi. Omituinen tilanne. Emmekä ole ainoat näine mietteinemme: perhe koodinimeltään Pakanat (-sveitsiläisiä! ranskankielentaitoisia!) ovat lähtökuopissaan, penthousen neiti Florida kirii kovana kakkosena sisärataa. Muuttaminen Sveitsissä tosin on taikatemppu, joka ei ihan iisisti luonaa, mutta siitä kuulkaas toiste. We'll call you back, nimittäin.
(Ja lopuksi yhtiömme haluaa kiittää Sinua, joka ymmärsit tuoda markkinoille Dijon-sinapilla maustetut perunalastut. Kiitos.)
Mun on tässä jo jonkin aikaa pitänyt kaikelta hiihtämiseltäni tulla jakamaan se ihana asia, että valaistuin marraskuisella Vienamin kierroksella; ymmärsin viimeistään pöllähtäessäni leppeän helteiseltä Phu Quocin paratiisisaarelta Hanoin vanhan kaupungin kortteleiden sekameteliin, että se Lonely Planethan on THE brändien brändi!
Mulla oli ihka ekaa kertaa ikioma Lonely Planet, eli opettelin noviisina mukaan geimeihin. Kaikkialla oli joku kaltaiseni; vertailemassa tietoja sen kolmannen kanssa, joka jäi reitillään jumittamaan samaan kadunkulmaan, sama opas kädessä. Paikallisilta ei tietä kysytä - kanssaturistilla sen sijaan saatta olla jotenkin merkittävästi kehittyneempi kyky tulkita oman Lonely Planetinsa kryptiikkaa.
Kuvion oppi heti: Meillä lounliplanettilaisilla oli niinku oma rinnakkaistodellisuutemme, ja sitte niinku jonkinlainen interaktiivisuuspeli sen oikean odellisuuden (...mikä? missä?) ja omamme rajapinnassa. Paikalliset kikkailevat välissä, törmäyttävät itsensä rahanansainta-aikeissa reitillemme ja poistuvat halutessaan omaansa - ehkä vain nurkan taakse, mutta peliajassa valovuosien päähän.
Mun mielestä aika fair play.
Jännää on tietynlaiset rajaloukkaukset, kuten että Lonely Planet alkaa metkasti vaikuttaa suoraan siihen todellisuuteen, jota se esittelee. Heitän tähän esimerkin Hanoissa rehottavasta hotellihuijauksesta - suositulle hotlalle tupsahtelee kopioita, usein ihan kulman taakse. Nimi sama, hinnoittelu vähintään sama, mutta koko rakennus haisee ummehtuneelle märälle pyyhkeelle eikä laatu muutenkaan ole ...öööh, laatua. Lonely Planet varoittelee tästä skämmistä useaan kertaan, mutta jättää mainitsematta, kuinka nimenomaan just näitä Lonely Planetissa mainittuja majoituspaikkoja, matkatoimistoja ja ravintoloita kopioidaan - mitäpä muita?
Useissa kopioravintoloissa on sen verran agressiiviset sisäänheittäjät, että todistimme jatkuvasti pelitovereiden tulevan kiskotuksi väärennetylle illalliselle: Vaikka kuinka vertailivat vallitsevaa katunäkymää Lonely Planetiinsa, jäi siinä hötäkässä huomaamatta poikkeava talonnumero, ja kaikki oma harkintakyky ravintolan miellyttävyyden suhteenhan on heitetty sikseen - luotto on Lonely Planetissa, ei omissa havainnoissa. Vastaan hangoitteleva lounliplanettilainen sumutetaan lopullisesti mestan valomainoksella, jossa sivettikissan kokoisilla kirjaimilla luukutetaan, että tässä olis "Best Seafood Restaurant in Town! Recommended by Lonely Planet". Samannimisiä, samaa väittäviä, samalla suosituksella elvisteleviä saattaa löytyä kolmekin samalta kujalta.
Eikä se siihen jää. Ne mainettaan puolustavat alkuperäiset kuppilat nokittavat kyltityskisassa ja vuoraavat edustansa plakaateilla, joissa mollataan matkijat, usein yksilöidään ne värikuvin ja käytetään termejä those imbesills ja morons. Siinä sujuu kivasti iltapäivä seuraten näitä riitoja, kunhan ottaa välillä kupposen suklaisen makuista vietnamilaista kahvia jossain jonkun kopiossa. Aasian kaupunkien infotulva kun on kovin uuvuttavaa lausannelaiselle maalaiselle.
Mähän en siis ole mikään sankarimatkailija, todellakaan (yök home, hämähäkit ja alkeellinen viemäröinti), joten pysyttelimme Hanoissa suunnilleen Lonely Planetin määrittelemissä rajoissa, ja siitä piisasi hupia ihan riittämiin. Hengailu oli nastaa, koska kaupungin rytmi on ihan omanlaisensa; hanoilaiset heittävät aamuviideltä nuudelisopan naamariin, varttia yli 5 alkaa miljoonien mopojen katkeamaton kortteliralli, ja torvi soi, turvallisuussyistä, taukoamatta. Sekaan vaan.
Kun kaupungin ilmanlaatu alkoi yskittää, oli Lonely Planetilla heittää reissuvinkki: kutakuinkin pakollinen piipahdus Halong Baylle. Tuo reippaiden reppureissaajien raamattu vaan muuttaa yllättäen suuntaa ja suosittelee vasten mainettaan ja totuttuja tapojaa buukkaamaan yön tai pari valmiiksi nauretulla miniristeilyllä; tarjolla joka kioskissa.
Ylimalkainen tutustuminen risteilyfirmoihin ei luvannut hyvää. Laadukkaita markkinoitiin viehkoilla de luxe-hyteillä ja viininmaistelu-tilaisuuksilla (...), ja hehkutan vielä, että alukseen astelisit ruusun terälehtien sataessa - Ei heti uskois, mutta päätimme skipata. Halvoissa versioissa lillut säilykepurkissa kymmenien bäkpäkkereiden ja rottien kanssa, loikit surffishortseissasi laidan yli lätäkköön ja otat parisenkymmentä GT:tä kikatellen auringonlaskuun, ja eiköhän jollakulla ole iPodiin kajarit, jotta saadaan pakolliset bobmarleyt ja redhotchilipeppersit.
Se, mikä risteilyesitteissä jäi rivien väliin, on tietty pikkujuttu - näet aivan murto-osan saaristosta; kahden vuorokauden reissusta vietät laivassa lopulta vain muutaman valoisan tunnin; ja veikkaan, että kaikki alukset laatuluokkaan katsomassa valuvat yöpymään kylki kylkeen samaan poukamaan. Niin paljon kuin GT onkin hauskanpitoni perusta, se kuitenkin on parhaimmillaan kilisemässä sarkastisen brittieläkeläisen lasissa - GT:n toivossa ei kande jumittaa bilelaivalle tuhlaamaan matkapäiviä, koska GT:lle riittää taustaksi lausannelainenkin perusbaari.
Aloitimme siis kapinan kesken pelin; olimme nimittäin kutakuinkin varmoja, että löydämme jonkun häslärin kuskaamaan meitä purtilollaan sinne tänne saaristoon, kunhan vain tungemme mestoille kyselemään. Otimme käryttävän paikallisbussin Hanoista Cat Ban kaupunkiin, Cat Ban saarelle.
Ja LonelyPlanet oli toki ehtinyt sinne ennen meitä (-eiiihän sitä ny noin vaan pääse ulos pelistä), jättäen helposti seurattavan jäljen rantabulen valomainoksiin - kun opaskirjanen vinkkaa, että kaupungista löytyy vain yksi kelpo matkatoimisto, löydät rivissä neljä, jotka kyltittävät olevansa just se mainittu; usean rantaravintolan mainos myös tarkensi, miltä nimenomaiselta sivulta voit lukea juuri tämän mestan tarjoamista grillatuista nilviäisistä. Eikä muuten niin mitään väliä, vaikkei matkaraamutun arvio olisi ollut varauksettoman positiivinen.
Sesongin ulkopuolella Cat Ba oli epätodellisen hiljainen; heijastuma jostain 80-luvun Rivieran pikkuruisesta matkailubuumiin mukaan pyrkivästä rantakylästä. Ilman turismia tuloja ei juuri ole tuhlailtavaksi, joten puolihuolimaton maininta Lonely Planetissa taatusti vääristää niiden muutaman ravintolan kilpailua. Kun hiippailit kilometriseltä rantakadulta hiukkasen sivuun, kahlasit havaianaksinesi käytetyissä ruiskuissa; valtaosa väestöstä asuu asuntolaivoissa, viljelee ostereita kelluvan vajansa ympärillä, räkyttävät koirat karkoittavat merirosvot. Nuo legendaariset, kadunmiehenkin kielenkäyttöön päätyneet venepakolaiset olivat juuri näiltä seuduilta; ilmeisesti katkoivat himansa kiinnitysköydet ja ajelehtivat pois.
Kuvassa etualalla taksiveneitä; siitä sais kyydin himaan, taustalla lilluviin kelluviin vajoihin.
Suunnitelmamme veneajeluista lensi yli laidan, kun turistin tsägällä törmäsimme porukkaan, joka aloitteli hengailunsa tueksi jonkinmoista elämysmatka-bisnestä; jotenkin vain sitten päädyimme siitä kalliokiipeilemään autioille saarille. Symppis "vähän sinne päin" - meininki ja se uskomaton luonto; oppaina toimivien elämäntapa-pummien juu gais -englanti ja mukana pyörivän paikallisen valmistama simppeli lounas ihan just merestä nyityistä pikkufisuista.
Sama jengi pyöritti pakettireissuja Hanoista tuleville bäkbäkkereille, joten pääsin ihan liki tarkkailemaan tämän matkailijoiden arkkityypin kuntotasoa ja yleistä vireyttä GT-painotteisen risteilyn jäljiltä - vain yksi ryhmästä tarttui tarjottuun tsäänssiin ja lähti roikkumaan seinälle seuraksemme; muut potivat darraakin, toki, mutta lähinnä yleistä tympääntymistä; Lojuivat laivassa valitellen virikkeiden vähyyttä ja - kyllä! - lueskelivat Lonely Planetejaan.
(Niin, näissä kuvissa ei arska paista, mutta huomautan, ettei sentään vettä roikaa. Tiedoksenne, ettei se jatkuva sade Vietnam-leffoissa ole vain ja ainoastaan draamallinen elementti.)
Pitkä bloggailun kuiva kausi näemmä roiskahti ylipitkäksi postaukseksi, mitä pahoittelen kovin. Virkistäytykää GT:llä, vaikka; itsekin ottanen yhden samalla kun selvitän, miten ankanrinta paahdetaan. Niin juu ja mikäli ei tullut tekstistä ilmi (-no ei tullut), Vietnam on metka, suosittelen, ja oli taas tosi siistii.
Tankkaus: ruokapoliittisesti epäkorrekti köntsä hanhenmaksaa, cassis mousse - kakku, mätiä runsaalla smetanalla, muheva lammaspaisti, liikaa glögiä, taateleita, levytolkulla Fasun sinistä, sokerista Sauternes-viiniä
Vaikutus suoritustehoon: Ei hypoteesin mukainen - kone pykii edelleen nousuissa. Pitkäaikaista haittaa sokerien ja rasvojen tehottomasta palamisesta, vasta viime kaudella hankitut (siis uudet) byysat kinnaavat strategisista paikoista.
Yhteenveto: Huono kunto ei ole korvattavissa hallitsemattomasti lisääntyneellä energiamäärällä.
(yllä blogisti kipuaa vatsassaan noin yksi (1) litra Mövärin suklaista; ympätkää kuvaan irvistys ja kyyneleet)
Pitkä blogistelutauko katketkoon luontevasti siihen, että mies lopettelee lomiaan ja muuttaa takaisin toimistolle; pikkurouvalla jää taas kivasti aikaa nököttää läppärin ääressä, ihkuu - luvassa jälleen ihan mega paljastuksia miälettömän upeesta elämästäni, niksejä kotirouville ja menovinksuja yöhön! Tai jotain.
Hyvää uutta vuotta, kaikki tuhannet lukijani.
Meitsi vaan lintsaa.
Miten mä taas menin siihen, että otin lomaa raskaista askareistani? Eikö tässä opi, että kaltaiseni lorvi on pidettävä tiukasti pyykkituvan ja lähi-Coopin välissä? Jos vähän antaa löysää, niin se on menoa, arkeen paluu on gutbai. Bloggailu-tahti on taantunut riskirajalle, kyllä, mutta se on vain pintaa - lintsaan nimittäin aivan kaikesta muustakin: Täällä kahlataan hoitamattomien hommien hetteikössä; senttien paksuisessa koirankarva-matossa. Sukanpohjista tönöttää karvaa kuin siilistä, ja varotoimenpiteistä huolimatta sitä kulkeutuu kaikkialle, erityisesti tietty sänkyyn (- perusvalkoiset lakanat näyttävät Fujiwo Ishimoto feat. Marimekko - tuotokselta), mutta myös kahvinkeittimeen ja jääkaappiin (miten?). Yhtään DVD-kuorta ei voi avata ilman että silmille pölähtää kasa karvaa.
Kunhan täällä taas jonain kauniina päivänä hooveri hurisee, on imuroitava kengät sisäpuolelta, oletteko moisesta ennen kuulleet? Erityisesti lorvailuun istuvat Ugg'sit (-ei nauhoja! ei mahdollisuutta kävellä rivakasti!), joissa näinä aikoina on vuorena yhtä paljon suisselaisen koiran kuin uusi-seelantilaisen lampaan karvaa. (No, lammaspaimenrotuahan koira onkin, ettei sillä.) Tilanne yleisen siisteyden ja järjestyksen osastolla on päässyt siis pahaan jamaan, vaan ei talousosastollakaan jaeta tässä kuussa bonuksia: lintsaan laskujen maksusta - minkä muuten tekee tosi iisiksi se, että olen lintsannut postin avaamisesta. Ei paljon paina puhelinlaskun eräpäivä, tiedoksi vaan. (Kohta muhun iskee salama.)
Blogittaisin toki oikein oikein mielelläni marraskuisesta "Bangkok shocks, Saigon shakes, Hanoi rocks"-kiertueestani, mutta kun mausteeksi tarttettais parit fotot, ja toteutus tökkii pahaan lintsaus-sumaan: Kuvia ei voi purkaa koneelle ennen kuin kovalevylle on lapioitu tilaa, eli nyt tarttis ottaa niitä varmuuskopioita ulkoiselle levylle - ja kun just se on se mistä mä aivan erityisesti lintsaan. Paikalle tarvitaan ainakin yks kappaletta yrityskonsultteja purkamaan tilanne, mutta kun eihän tähän sotkuun voi laskea ihmisiä sisään, edes konsultteja.
No ei tämä uutta ole, ainahan mä olen ollut lahjakas luontainen lintsaaja; lukioaikoina suorastaan alan ässä. Ja kun mä aloitan, mennään loppuun asti; ja loppuhan näissä hommissa on se hetki, jolloin lintsaamisesta itsestään tulee niin arkista, ettei siitä enää saa mitään "vähänks oon villi ja vapaa sielu"-kicksejä. Kun nyt tuli jo sentään päädyttyä naputtelemaan tätä hölynpölyä (Sisällöntuotanto lintsaa; tuottajan huom), voidaan olettaa, että kylläisyyspistettä hivutellaan. Saatan kömpiä kuopasta ihan näinä päivinä.
(En kai mä vaan ole hippi?)
Ja lopuksi urheilu-uutisiin:
Jumalaton dumppi toi lunta niin, että hiihtokausi on avattu mässäilemällä. Pyydassa on kahlattu. Pyydassa on surffattu. Pyydaa on syljeskelty hengitysteistä (feisshottii!). Homma on liki täydellistä, vain yksi mutta - noh, kaksi: mun reidet. Ne on kertakaikkisen epäkelvot reisiksi. Ei voimaa, ei kestävyyttä, eikä ne edes näytä megaupeilta (- mikä oliskin sen luokan hyvitys, että pitäkää suksenne, meitsi ostaa hotpantsit ja lähtee Miamiin.) Maitohapot niittaa mut hankeen heti parin siivun jälkeen, ja siellä sitten makoilen; hiihtofrendit pyyhkivät ohi ekstaattisessa tilassa, jihuuta kiljuen. No olihan se nastaa niin kauan kun reisissä paaki riitti, menisin kaakaolle, jos joku nostais mut pystyyn. (Miten tänäkin vuonna, Ginger - tänäkin vuonna??)
Erinomaista vaalivalvojaisten jälkeistä elämää; ja sitten kiireesti suoraan asiaan: Katapultti veikkaa, että multa löytyy outoja tapoja, ja hetkosen tutkiskeltuani ja testauttuani ehdokkaita, päädyin omavaltaisesti näihin (enkä muuten ala kelaa, mikä on "outo" ja mikä on "tapa"):
1. Tiskirätit on musta todella vastenmielisiä, eikä mun taloudessa sellaista ole, ei tule - "outo tapa" tästä saadaan sillä, että vastavuoroisesti talouspaperin kulutus on valtaisaa. Äklöintä mitä tiedän on (ihmeen yleinen) tapa asetella tiskirätti roikkumaan keittiön hanaan; ja ihan painajainen se, että joskus näkee jonkun hullun täyttävän vesilasia tälläisestä tiskirättiteltasta tönöttävästä hanasta - kyseinen limainen bakteerimatto kun saastuttaa ilmamolekyylit usean neliömetrin alueelle, ettekö te ihmiset nää?!!
Aikoinaan HS:n Kuukausiliittessä törmäsi yltiö-realistisiin kuviin perusjampan keittiöstä, ja joka kuvassa hanan päällä kuivuva tiskirätti imi mun kaiken huomion; sain inhorealistiset puistatukset - ne kuvat oli mulle silkkaa kauhua, ihan Grimmin sadut.
2. No okei, yks miehen suosikki listalle, vaikka olen tästä jo jossain kommenttilootassa avautunutkin: Hampaiden pesun jälkeen hakkaan hammasharjaa pitkään lavuaarin reunaan, saadakseni sen mahdollisimman kuivaksi, tietty. Tapa periytyy kaukaisilta ajoilta 90-luvun alusta bournemouthilaisista kämpistä, joissa homekasvusto rehotti katosta lattiaan ja kuvio kaiken omistamani materian. Hammasharja peittyi vienon vihertävään ruohoon yhdessä yössä, kahdessa päivässä (!!) kun unohdin sen kämpille heittäessäni pikakeikan Londoniin.
Toissa viikolla mies huomautti, että viisikerroksisessa vanhassa kivitalossa hammasharjan nakutteluni kantautuu rappukäytävän kautta kaikkialle. Naapurit äänestäisivät tätä tapaa listalle, jos niiltä kysyisi. (Niin, ja siitä, että hampaita pestessä on ravattava ympäri kämppää, olenkin avautunut jo aiemmin.)
Ja just kun luulitte, että olen niposiisti friikki, heitän tämän:
3. Opettelin epäsiistin käsialan. Tämä juttu menee niin, että omasin pikkutyttönä laajoissa piireissä (=tädit ja opettajat) ihaillun kauniin ja täsmällisen käsialan, ja se vain alkoi pänniä. Jollain alitajuntaisella tasolla tajusin, että se on tuhon tie, vie pankkineidiksi tai jotain. Onnistuin yli odotusten: yliopistoaikojen luentomuistiinpanoni ovat lukukelvottomia (Tämä on siis tietoinen valinta. Haltsaan edelleen myös sen painojäljeltä näyttävän tekstauksen, eikä se edes vie enempää aikaa kuin suttaaminenkaan); millä ei ole juuri väliä, koska en kerran kertaa ole plärännyt noita tuherruksia läpi tenttiin valmistautuakseni. Millä taas saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, etten vielä ole maisteroitunut.
(Kaaoksessa piilee luovuus.)
4. Tämä on jo vähän latentissa vaiheessa tämä outo tapa, tappelen nimittäin vastaan minkä kykenen, tarvittaessa pyydän tukea läheisiltä: Ellei mua hillitä, käytän aivan megakokoisia käsineitä; sellaisia Jäämeren kalastajien lapioille tarkoitettuja. Jotta ymmärrätte mittakaavan: Niin isoja, että niistä täytyy pitää kiinni koko ajan - mikäli lasken kädet rentona sivuille, hanskat putoo hankeen saman tien.
5. Lopuksi outo tapa, jota en itse olisi ikuna päivänä huomannut vaan pistänyt meneen vaan - ulkopuolisen huomautus avasi tälle silmät (enkä enää saa niitä kiinni): Kävelen portaita ylöspäin reilussa etukenossa, vähintään 45 asteen kulmassa, linkkuveitsityyliin; tyyliin viimeistelee se, että pidätän hengitystä ja lisään nopeutta - jotta ehdin ylös ennen kuin happi loppuu, tietty. Mulla ei ole mitään mielikuvaa, eikä selitystä, että miksi. Irtioppiminen on mahdotonta; siirrän todennäköisesti tavan tahtomattani tuleville sukupolville.
Tässä säännöt: "Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."
No ekakskin Tiinamari - toistaiseksi vielä sveitsiläinen kotirouva (joo, vedän kotiinpäin); sitten Helvetian Anne (sama linja jatkuu); Stazzy; Terkut täältä ja Naze.
Ja nyt tuli kiire; karkuun karkuun, ja äkkiä, ennen kuin valkotakkiset sedät hakee lepäämään - mulla on loistava pakostrategia: häivyn tästä ihan just kohta ja katoan Indokiinan viidakoihin. Olen perehtynyt paikallisiin oloihin vetämällä uudestaan läpi kaikki Vietnam-aiheiset leffat. Aika napalminkäryistä on tuotanto.
Useampi klassikko muuten oli huomattavasti parempi kuin muistin tuolta 80-luvun loppupuolelta; Syy tähän menee osittain kohisevien VHS-kopionkopioiden piikkiin, toki, mutta painottaisin itse katsomiskokemuksen merkitystä: siinä vieressä teini-testosteroneissaan tirisevä henkilöitymä, ns. jäbä, joka hihkuu kun joltakulta pää irtoaa, on omiaan viemään terän pois ihan mista vaan.
(Aikamatkailijoille vinkiksi: Älä milloinkaan, missään olosuhteissa, ota vastaan c-kasetille nauhoitettua ns. kokoelmakasettia kyseiseltä ihmislajilta, tai se luulee voivansa esiintyä musiikki-guruna sulle lopun ikää. Näin niin monen nuoren neidon kompastuvan tähän; päätyvän lopulta nyyhkimään ns. heviballaadien hetteikköön. En onnistunut pelastamaan mukaani ketään.)
Näin tällä kertaa; palaan, kunhan palaan.
Sää on täys raakalainen; tunkee ihan kutsumatta ihon alle, lätkii märkää lehteä päin näköä. On aika unohtaa tämäkin lokakuun vika, ottaa kupponen Darjeelingiä ja antaa ajatusten vaellella kultaisiin muistoihin; aikaan, jolloin kaikki vielä oli niin hyvin - vain kymmenisen päivää aiemmin Lavaux'n viinialueella:
Jees, se on mun lempi hengailu mesta.
Ajatella, että mun naapurissa kasvaa viiniköynnös - olkoonkin sitten sveitsiläinen; olkoonkin, etten toistaiseksi ole osunut yhteenkään orgastiseen kyläjuhlaan, jossa rypäleitä survotaan ja mehut roiskuu.
(kuvassa yllä: nuorukainen ahkeroi)
Mä olen täysin viini-tyhmä, eli juon mitä väriä vaan milloin vaan minkä kanssa vaan; jopa vaikkei lasin malli matsaa rypäleeseen. Suhtaudun viiniin siis hyvin suvaitsevaisesti ja lämmöllä - näiden paikallisten kanssa vaan on vähän vaikeeta. Erityisesti punaiset ovat osoittaneet olevansa tosi riski bisnes; eräänkin suullisen säntäsin sylkemään lavuaariin.
Sveitsi ei varsinaisesti ole tunnettu viinimaana (ehkäpä syystä), mutta jos sattuu pöytään pullo, joka pröystäilee lisäarvolla Korkea Hinta, se myös on jo ihan jees. Samalla satsauksella vain vetää toki kolme pullollista oikein juotavaa perus-ranskalaista.
(kuvassa yllä: ryhmä satunnaisia suisselaisia palaveeraa Sveitsin viinin hinta-laatu-suhteesta ja sivuaa myös euron vaihtokurssia)
Joku siinä vaan silti vetää, "oman kylän viini", niinku.
Sitä voidaan spekuloida aiheella, oliko munkkilaumalla vuonna 1000 viini-bisnestä alueella aloitellessaan jotain salattua tietoa - vai halusivatko retkut vain vetää kännit millä tahansa, jossei viiniä, niin sahtia olis pantu? Kuitenkin olen toistuvasti todistanut (suht snobien) alkuasukkaiden valikoivan alueen omaa agneau'nsa seuraksi, mistä päättelen, että jossainhan ne juomakelpoiset viinit lymyävät. Mua ei vain ole otettu salaseuran jäseneksi; avain Romandin THE viinikellariin on ulkkikselta kätketty. Eihän tässä voi periksi antaa, koodi on purettava - vaikka se sitten vaatisi sen, että juon läpi koko malliston.
(Merkillistä, että näissä kuvissa kukaan ei varsinaisesti juo viiniä - sen sijaan täällä on kuva koirista:)
(kuvassa yllä alituiseen vapaana kirmaavat suisseromandilais-koirat miettivät protokollaa: hippa eka, vai se nolo nuuhkinta?)
Viinialueella hengailun ilosta pikkasen nipistää se, että on visusti kielletty kahmimasta rypäleterttuja suuhunsa ja kirmailemasta leikkisästi kikatellen viljelysten seassa. (- mikä tää on tää leffa mun päässä??) Homma on kuitenkin ehkä helposti kierrettävissä: tiiviin kyltityksen mukaan rikkeistä napsuu 30 frangin (20 euron) sakot - ei musta ollenkaan paha hinta fikkarin valossa pienessä tuiterissa (no tietty) vedetyistä öisistä rypälevarkaista. Mihin saa maksaa?
(alla kuvassa ryhmämme vieraileva jäsen suorittaa rikosta; koiraa hävettää moinen huligaani. huomautettakoon, että kyseinen lainsuojaton toimitettiin mitä pikimmin ulos maasta, pakoon Vaudin poliisivoimia. älä kokeile tätä kotona:)
Mitä enemmän hengailen alueella, sitä vakuuttuneempi olen, että handlaisin homma. Musta tulis oiva viinuri. Kipuaisin liian isoissa lantsareissa lommoille potkitun peltilaatikon oloisen Rangeni rattiin; hytti heiluisi ja takatilassa viinipullot pitäisivät hyväntuulista kilkettä. Tilan töihin palkkaisin reippaita nuorukaisia (uimajoukkue? palomiesopisto?); caveau'ssa jakelisin reilulla otteella lasillisia sinne tänne. Nenäni punoittaisi valokuvauksellisesti jo eka sadon jälkeen. Katsokaas kun viinissä on totuus.
Ja kyllä, alueesta löytyy ihan oikeaakin asiaa www.lavaux.ch.
(kuvassa yllä siintävät Alpit Lac Lemanin tuolla puolen; trivian himoisille; eka neljännes vasemmalta on vielä Sveitsiä, loput Ranskaa, ja korkein toppi öbaut 2500m)
Toinen kuppi sitä Darjeelingia, pari tuoretta taatelia ja sohvalle lukaisemaan uusin Image. Kiirettä pitää.
