Jaaha, se on sitte tänään toimistopäivä.

Kuten taannoin uhosin, menin ja perustin yrityksen - syistä, jotka ovat jokseenkin epämääräisiä: On jänskää toimia kolarinukkena matkalla syvälle Sveitsin byrokratian uumeniin; pelko pois ja en français. Sitä, että kyseessä on lähinnä toiminimi ei tässä sen enempää huudella, vaan harkitaan käyntikorttiin titteliä "sveitsiläisen yrityksen johtajatar" (-no totta kai se mahtuu! Eihän ole epäkäytännöllinen!) 

Yllättäen oli yrityksen perustaminen suisselaisittain ihan iisiiä; toista kuin postin kanssa asiointi tai rokotusajan varaaminen sairaalasta (älkää kysykö). Tsekkasin siis rekisteristä että haluamani nimi on vapaa, otin peesiin noin 200 frangia ja ajoin Moudoniin, jossa nämä hommat tässä kantonissa hoidellaan. B-oleskelulupa riittää vallan mainiosti, ja mikäli firman liikevaihto jää alle 100 000 frangiin vuodessa, ei rekisteröintikään edes ole pakollista (Niin, no mä odottelen joitakin trinjoonia ekalta tilikaudelta).

Toimialaa olin hikipäässä tiivistellyt muutamaan ranskankieliseen lauseeseen edellisenä yönä, ja läpi meni vihellellen -  paperin vastaanottanut virkamies-juristi jopa kehaisi sanavalintojani. Otin kiitokset maireana vastaan Google Translaten puolesta. Enempiä ylpistelemättä on toki todettava, että onnistuin yllättämään positiivisesti suomalaisen kansanluonteen perusominaisuuden vuoksi - meillehän on selvää, että omista asioista kannetaan vähän itsekin vastuuta; Oletan melko monen suisselaisen ilmestyvän tiskin taakse ja odottavan virkamiehen määrittelevän, mitä sitä niinku vois yrittäjä yrittää.

Yhtiömme kiittää virkailijaa, joka varotti nigerialaiskirjeiden Suisse-versioista: Kunhan uuden yrityksen tiedot on julkaistu Virallisessa Lehdessä, alkaa aktiivinen postiliikenne. Erinäiset täysin vapaaehtoiset yritysrekisterit tekevät kaikkensa vaikuttaakseen hallinnollisilta, virallisilta ja siten siis pakollisilta, ja helposti menevät kaltaiseni huithapelit halpaan. Tässä maassa kun noita virallisia tahoja ja tasoja on kaikenkattavana tahmeana verkkona - monenmoiset rekisteröintilaskut ovat aivan uskottava menoerä.

Ja postia muuten on piisannut. (Mun kantsii varmaa nyt heti palkata joku assari avaamaan kirjekuoria.) Yritykselleni on tarjottu kaikkea mapeista ja mainosteippauksista it-ratkaisuihin; yhdistävänä tekijänä kasassa erittäin tökerö mainosgrafiikka - Suisse Romandessa printtereistä tuupataan ulos 80-luvun lasten synttärikorttien jälkeä, ja ei edes "retrona" (...) saati camp-mielessä. (Voisko joku tulla tänne tekemään asialle jotain kun mun silmiin sattuu?) Eniten kiinnostuin yrityspalveluista, jotka hoitavat puolestani kaiken - hallinnollisten jutskien ja kirjanpidon ohessa myös toimitilat, henkilökunnan ja jopa vartioiti-ja turvallisuuspalvelut. Aika kätsää, ja just mulle! Jää enemmän aikaa itselle!

Ja sitten ne nigerialaiskirjeet; lomakemuotoisia, selkäpiitä karmivia lukujonoja ja muita hirvittäviä koodeja - tosi pelottavaa. ZRH Registre commercial central de l'èconomie suisse vaatii 593,95, mutta NMC- Registre pour le commerce et l'industrie tyytyisi 495,50 frangiin - siinä olis tämän puljun kassavirta heti yli tonnin miinuksella. Kai näihin rekistereihin liittymisestä jotain etujakin seuraa; oletettavasti ainakin mainospostin määrä lisääntyy kummasti.

Pakollisia palo- ja luonnonkatastroofivakuutuksia hoitava tsydeemi ylitti ärsyyntymiskynnykseni - nakutin pari kirjelmää netin käännösohjelmaan, ja kiukkuiseksihan siitä tuli: uhkailua, harhaanjohtamista, hoputtamista ja lakipykälillä heittelyä. Vika pisara oli karhukirjeen lause "olette hei todellakin saaneet jo kaiken tarvittavan infon jotta voitte täytellä kaavakkeemme ongelmitta" (vapaa suomennos) - missään ei kuitenkaan mainittu sitä pikkuasiaa, että "Mikäli yrityksellänne ei ole muuta omaisuutta tai tuotantovälineitä kuin oma nokkeluutenne, ei liene tarpeellista niitä palon varalta vakuuttaakaan; ja aivojen ylikuumenemista emme korvaa". Mä olen niin lapsellinen, että heitin meilillä, jossa erittäin epämuodolliseen sävyyn kerroin olevani ranskaksi mykkä ja tyhmä, että jos haluatte vielä lähestyä, niin englanniksi pliis. Ymmärtääkseni ei ole laitonta olla hallitsematta maan virallisia kieliä, ja kohtahan tuo selviää, mikäli olen aivan väärässä. (Muhun on näemmä tarttumassa tämä melkein-ranskalainen mentaliteetti ja aimo annos kakaramaista röyhkeyttä. Pienin askelin kohti täysivaltaista suisseromandilaisuutta.)

Että siinä nämä sveitsiläisen yrittäjän elämäni ensiaskeleet. Menen nyt terassille aurinkotuoliini odottelemaan, että ovikello soi ja yritykselleni tarjotaan se eka miljoonadiili. Kulujakin on pian niin helekutisti, jotta saadaan firman visu kuosiin. Lisäksi sijoitan hämähäkinhävitys-härveliin, kunhan siitä saadaan päivitetty versio. Tällä nyt markkinoilta löytyvällä lurkki napataan harjasten väliin  jotta se voidaan kuljettaa vahingoittumattomana ulos - miten mielipuolista! Mikä takaa, että se pysyy poissa? Niin, ei yhtään mikään!! Kelailin hetkosen, että laite, joka hyödyntäis jotain korkeinta teknologiaa (-huhuu, anyone there in CERN?) ja hajottais hämiksen atomeiksi sekunninsadasosissa voisi olla nerokas, kunnes tajusin, että sehän on ihan sama kuin että käännät selkäsi ja se on kadonnut, mennyt piiloon väijymään - ei ruumista, ei murhaa. Ehkä vähän brutaali (mutta olkoon) laite polttaisi iljetyksen sinisellä liekillä ja jäljelle jää pieni kasa tuhkaa; ne kun on ne raadot aika äklöjä kans. Semmonen tänne ja äkkiä; syksy saa, ja vihulainen keräilee joukkojaan.

Aamutuimaan, varttia vaille 7, moikkailin miehen ja muun ryhmän hissin ala-asemalla. Pojat avasivat hiihtokauden (...) eli skinnasivat jäätikölle ja topittivat jonkun yli 4200 metrisen, ja oli mullakin toki tiukka suunnitelma päivään: kuuden tunnin haikki vajaassa kolmessa tonnissa, ihan jäätikkörajan alapuolella (Ei nimittäin ole jäätikölle koiralla asiaa ennen kuin on ripari ja palomiesopisto käyty; nykyisellä vauhdilla ja vaaran tajulla se on vartissa railon pohjalla ja taju pois.) Reppu pakattu, Camelpackissä vettä, mutta mäpä vedin aamun pitkäksi: palailin hotellille ja hautauduin peittoihin.

(kuvassa kello seitsemän valo herättelee Matterhornia; meitsi vaan ei piittaa Luonnon aikatauluista)

Hotellin kylppäri oli tymäkkää vihreää marmoria; hanat juuri ja juuri nyrkkiin mahtuvia kristalleja; aamiaisella jätin huoletta luonnonjugurtit ja pölyiset myslit Heideille, ja vedin croissantini kanssa kahta eri hilloa JA nutellaa. Koira kävi ihan omatoimisesti aamutoimillaan, kun hotellin ulko-ovet aukesivat kätsysti liiketunnistimella. Nautin sillä välin monta kuppia teetä. 

Tuloillaan oli loppukesän kuumin päivä; laaksoon odoteltiin yli kolmenkympin lukemia. Otin hissin toppiin ja imin brunaa valkohuippuisella Klein Matterhornilla (alt. 3883); koira tervehti valkoista kultaa kuin rakkainta ystävää ja riehui hangessa puolisentoista tuntia. Siinä meille riittämiin liikuntaa; iltapäiväksi asetuimme rinneravintolaan. Puoli pulloa roseeta, suklaakakkua, tuore annaleenahärkönen. Röyhkeän näköinen Matterhornin hammas ymmärsi olla varjostamatta naisena olon juhlaa.

Ei voi kuin suositella. Zermatt, twelve points,; Zermatt, douze points.

Leppoisa oli viime viikko - Chexbresin viinikylän eräänlaisilla leffafestareilla vietin monen monta iltaa; pienessä valkoisessa teltassa kylämentaliteetilla kasatussa tapahtumassa, jonka suureellinen nimi oli "Les Nuits du grand film documentaire 2008". Käytännössä se oli sitä, että muovisten puutarhatuolien jalat upposivat märkään nurmikkoon, pääsyliput loppuivat jo ekana iltana - siis konkreettisesti ne pikku lipukkeet - ja mikissä ääni kiersi ja vihloi ihan joka kerran, kun kukaan erehtyi siihen mitään virkkamaan. Trés, trés sympa. Suissessa kantsii työntää itsensä joka paikkaan.

Tämän vuoden leffojen teemana olivat alppi-lajit heimat-painotuksella, eli kutsuvieraina pyöri lähiseutujen nimekkäitä ns. "extreme-urheilijoita" (korni termi festarin käyttämä). Valtaosassa katsomon istuimia nökötti kylän omaa väkeä, huopiinsa kietoutuneina, pitäen kookotusta ja hälinää; laitamille kerääntyivät lajin harrastajat (siis alppilajien, ei elokuvan). Vajaa desi haaleaa teetä muovimukissa maksoi 3 röyhkeää frangia, mutta kun alueen viiniä sai neljällä eli suhteessa halvalla, niin olkoon; screenille heijastetut paikallisten sponsoreiden mainokset saivat hyväksyvät mutinat ja aplodit, erityisesti lemmikkieläinliikkeen ja biljardisalin pyörittäjillä oli suosijansa. Vielä vikat ça va - huhuilut, madamet pyörittelivät takapuolensa tiiviimmin tuoliin, ja päästiin aloittamaan.

Sitä se sitten oli monta iltaa, visuaalista ilotulitusta: pilvettömällä taivaalla pyöriviä liitimiä, vuorijonoja ruusuisessa ilta-auringossa, retkikuntien häly-värisiä varusteita; myös muutama arkoistoista kaivettu rakeinen ja seepiainen muinaismuisto, joissa tahti oli aika lailla iisimpi kuin nykyisissä vauhtilaji-kuvauksissa.

Väliajat otettiin viiniä ja keräännyttiin kuhisemaan tuttavallisesti paikallistähtien ympärille; Vaudin extreme-prinsessan, lumilautailija/base-hyppääjä Geraldine Fasnachtin, tai yli kymmenellä 8-tonnisella ilman lisähappea piipahtaneen vuorikiipeilijä Jean Troilletin joka sanaa kytättiin tarkkaan, ja sitten nyökyteltiin hyväksyvää ääntelyä pitäen naapurusten kesken. Sulauduin yhteisöön ja hymyilin oikeilla kohden, vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä helmiä starat tiputtelivat. Väitän silti, että täydestä meni mun suoritus.

Teltalle odoteltiin tentittäväksi myös naapurikylän Falquetin veljeksiä, mutta pojat jättivät väliin ja antoivat taiteensa puhua: hiihtoleffa "Une nuit d'hiver" on ymmärtääkseni ns. piireissä tunnettu keskellä synkintä yötä kuvatusta lumen pöllyttelystä, ja olihan se ihan hienon näköistä hommaa. Aikoinaan palaverissa joku tuotantoryhmästä valitettavasti keksi, ettei suksiminen oikein riitä sisällöksi, joten hangella juoksentelee myös muutamia neitosia satiinisisssa yöasuissaan. Niin joo ja siiis tarinaanhan ne liittyvät tietty siten, että impien veri oli kysyttyä matskua leffan pahisten suksivahana. Ööh. (Tunnen itseni niin vanhaksi.)

Yksi hikinen festari-ilta meni Patrouille des Glaciers - kisan retrospektiivin parissa; siinä rempaistaan 3 hengen joukkueissa Zermattista Verbieriin, eikä siis motaria pitkin. Niin hirveetä tahtia ne tempoo meneen sukkahousuissaan, että kyseessä täytyy olla joku toinen ihmislaji. Upeita kuvia muurahaisjonona kapeaa kurua ylös kipuavista kilpailijoista, jotka vielä kykenivät irrottamaan energiaa heittääksen läppää aina kun kameraryhmä tunki mikin jonkun huuruisen nenän eteen. Tietenkin multa meni suurin osa taas ohi, joten olin eri tyytyväinen Troilletin topitusleffan yksiselitteiseen ääninauhaan - hypnoottista raskasta puuskutusta; askel; lisää puuskutusta. Maaginen meininki, koko telttamme pidätteli omaa hengitystään, taustalla ukkosen kumua Lac Lemanin toiselta puolen.

Että hyvä oli pössis merkillisissä dokumentti-iltamissa, ja merkkaan tapahtuman ensi vuoden seurapiirikalenteriini; ihan festivaaliohjelmasta riippumatta. Se oli niin lämmittävää se yhteisöllisyys, vaikka olinkin vähän feikisti mege. Tällä viikolla on palattu tuttuun yksilökeskeiseen hedonismiin; päivitetty brunaa helteessä terassilla ja syöty muutama leivos. Mies palasi tuossa duunimatkaltaan, eikä hetkeäkään liian aikaisin - mulla oli voimasoitossa Donnie Darkon soundtrack, ja kai nyt kaikki tietää ettei siitä mitään hyvää seuraa. (Mutku they made me do it.) Biisit, jotka vuonna 88 olivat vastenmielisiä ja täysin kuuntelukelvottomia, ovat nyt niin tosi freesii - iik, mä pelotan itseäni.

Viikonlopuksi Zermattiin, menen pakkaamaan iPodin. 

Heinäkuisen lomailun ohjaillessa ulospäin näkyvää toimintaa,pääni meni ihan omaa rataansa, ja jäin taas jumittamaan kotirouva-teemaan; ja vaikka on sietämätöntä, kun henkilö, jolla ei oo mitään valittamista, valittaa siitä ei-mistään, tämä henkilö nyt vähän valittaa. Ajankohtainen teema tällä kertaa on se klassikko, että miten kotirouvalla voi olla lomaa?

Hä?

Kuten olen alleviivannut, eivät tämän talouden askareet vaativia ole; onko mulla siis mitään oikeutta lomaan? Ja mistä sitä lomaa sitten oikein otetaan? Mikä kriisi!

Kysymys nousee väistämättä turtuneempaankin mieleen, kun hommiaan vertaa Miehen sveitsiläismittaisiin työpäiviin: sillehän kyllä suo loman (mikäli vaan herran Blackberrylle sopii), mutta mikä mun asema on? Vaikka olen puskenut hartiavoimin hommia vältelläkseni ajattelumallia, jossa kaikki hyvä tulee ansaita, en ole näemmä heilutellut lapiota asenneosastollani riittävästi - luterilaisella työmoraalilla on tontti jossain mieleni synkillä jättömailla. Loma ansaitaan raatamalla, lomapäivä kerrallaan, sehän nyt seisoo selväsanaisesti Suomen Työlaissakin.  

Empiirisiin tuloksiin vedoten esitän, että loma kuitenkin kiistatta erottuu arjesta tässä munkin elämäntilanteessa - sillä siis on kuin onkin jokin funktio. Lomaa otetaan paremman puutteessa vaikka rutiineista; ne kun ovat se helpoimmin sormella osoitettava riskitekijä matkalla ylettömään tylsistymiseen. Kotirouvan päivä on vaaroja täynnä - ihan siinä lähellä väijyy sumutepilvi harmaata arkipäivää, joka päälle päästessään leikkaa terän kaikesta, vie tehot ja mielekkyyden. Siinähän se kotirouvuuden työläs osa on, että pitää itsensä iskussa - ne pyykit on ihan diipadaapaa.

Vali vali, on sitä Ehdan Työn Orjankin vedettävä kotityörumba, ja kuka muka arjen rutiineista tykkää? No mun otantani mukaan yllättävän moni. Näinä aikoina alkaa taas se harmoninen veisuu, kuinka on ihan-kiva-taas-syksyn-tullen-palata-arkeen, ja siis vankan käsitykseni mukaan - meizör paljastus - osa jopa tarkoittaa sanomaansa. Tämän ymmärtämiseen mulla meni kukkein nuoruus. (Tilastollisesti kuorossa on toki mukana myös se yks, joka vaan tsemppaa, ettei prakaa väistämättömän edessä. Sen bongaa helposti: se ei vaihda kesäloma-roseetaan puolitäyteläiseen punaviiniin edes pikkujouluissa.) 

Mutta palataan aiheeseen; piti puhumani itsestäni ja siitä, kuinka väitän osuvani vähiten rutineja sietävään lohkoon Gaussin käyrällä. Mua oikeesti kiristää kirkumispisteelle asti jopa hampaiden pesu. Siis hammashygienia sinänsä on oikein hieno ilmiö, mutta kun joka ikinen ilta menet ja hinkkaat sen saman hammaskaluston (=oletusarvoisesti omasi) ihan just sen edelleen saman kylpyhuoneen lavuaarin äärellä - siinä ei mitenkään riitä virikkeeksi, että vaihdat harjatyyppiä ja aloitat joka ehtoo eri hammaspinnalta. Viimeiset 15 vuotta olen todistetusti pessyt hampaani köpötellen harja suussa pitkin poikin aina kulloistakin asuntoa - mikä ei näillä neliöillä ihan riitä tasaamaan mielenterveyden pinnan kupruilua. Ei olla kaukana siitä, että leegot tiskataan samalla kun juoksutetaan dogia iltapissille. Naapurit, here I come!

Lähes koko (mittavan krhm) työurani olen onnistunut välttelemään pahamaineisia ysistä viiteen - duuneja (joku korjaisi, että ylipäätään kaikkia duuneja) ja suosinut projekteja: Aina jonain hienona hetkenä ne nimittäin ovat ohi, pulkassa, finito, ja edessä dolce far niente. ON/OFF-tyyppinä osaan siis hyvillä mielin muuttaa muutamaksi viikoksi sohvalle Mövenpickin litrasen pönikän kanssa, kunhan ensin olen repinyt prokkiksen eteen joitain epäinhimillisiä voimia ja ylittänyt niin työaika- kuin fysiikan lait. Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus on mun todellisuudessani Paholaisen keksintö, siinä ei piina pääty millään, vaikka kuinka hutkii menee.   

Kun kaltaiseni epävakaa mieli heitetään kotirouvaksi, alkaa päässä surista väistämättä. Päivittäiset työtehtävät eivät edes vieraassa kulttuurissa, kielipuolena, tarjoa sitä vertaa haastetta, että kone pysyisi käynnissä - hups, napsahdan OFF-asentoon; jätän tiskikoneen täyttämättä, kun ei sitä varten viitsi gasoa tuhlata, ja pian on huusholli pahasti hunningolla. Kierrän tyhjäkierroksilla kunnes kone on niin tukkoinen että käryää, ja tuolloin ne ovat just ne rutiiniluonteisesti toistuvat mitättömät vastoinkäymiset, jotka vievät kotirouvan rajan tuolle puolen. Tunnen ihan naurettavan rajua kiukkua joka ikinen tiistai-iltapäivä pyykkituvassa, kun pesuainepallo on jumissa pussilakanan uumenissa tai hihassa tai mustassa aukossa, ja joudun käymään koko märän koneellisen läpi, yksitellen, ravistellen, ennen kuin voin tuupata satsin rumpukuivaajaan. Tekis niin mieli puraista jotakuta. 

(Enempiä ei kande avautua, ettei herkkä ja jalomietteinen lukijakuntani säiky.)

Toki olen tietoinen, että tämä elämäntilanne on vain yksi vaihe muiden joukossa; nykyistä kuviota ei ole suunniteltu lopulliseksi. Fiksuinta olis kai keskittyä kotirouva-leikin possari-puoliin; ottaa kaikki irti vapaudesta, vetää päivät läpi oikkujensa mukaan; jos ei huvita, tiputtaa vaan lapaset käsistä? Siinä se on se mun tavoitetila, mutta toistaiseksi vielä huhkin hikisenä hommia vaientaakseni sen angstisen sisäisen kapparin, jotta voisin ilolla nauttia statukseni eduista (edes lomista). Ja silti edessä on vielä yksi iso kysymys: Jos nyt vastoin kaikkia oletuksia tämä syliini napsahtanut kotirouvan nakki onkin pysyvä ja siten ikuinen, niin täytyykö sitä huonoa omaatuntoa todella kantaa joka helekutin lomasta sinne hamaan loppuun?

No, juuri niinhän se varmaan menee.

(Vois olla hyvä veto nyt hilpaista tästä BP:lle hakemaan Mövärin sesonkihitti.)

Sateisesta Lausennesta tiedoksi, että ulkomaailma häiritsee mun bloggaamista edelleen. Viikonlopuksikin sattui sellainen akuutti meno, kun ihan yllättäen sain tietooni, että Emossonista on löydetty 250 miljoona vuotta sitten tallattuja dinosauruksen tassunjälkiä  ihan just vasta 30 vuotta sitten - kiire tuli; ne oli nähtävä HETI ennen seuraavaa jääkautta.

Samanaikaisesti kun valmistauduin vaativalle paleontologis-sävytteiselle haikille vetämällä kunnon yöunet, vähemmän aikaansa seuraavat ystäväni bilettivät hiki päässä Pully For Noise -festareilla - omituinen valinta; nämä suisselaiset eivät osaa priorisoida - ne kemuthan on joka vuosi! Ja kuka muka muistaa Trickyn?

Hmm. (Kyllä niitä sitte harmittaa, kun me nörtit perimme maan.) Tällä keikalla muuten pääsin myös sen vitsin svengaavan harrasteeni pariin - taannoinen patojärvienbongailu-projekti on ollut vähän viileenä vuoden mittaan, mutta nytpä vedin kerralla tuplat! Alla siis numero 2; Lac d'Emosson, korkeutta merenpinnasta 1930m.

Jurassic-parkkiin oli tarjolla parikin eri reittiä, joista valitsimme reippaina tämän haastavamman (eli sen Keltaisen). Nettitietojen mukaan polulle tarttis kokemusta, taitoja ja varusteet - käytännössä kunnon vaelluskengät ja eväät, ei se sen kummempia vuorimiesgeenejä vaadi. Pätkittäin oli pikkasen märkää purojen yli loikkiessa, muutamaa kiveä pääsi halaamaan ja loppunousussa sai lumikontaktin, mutta mikään tekninen reitti se siis ei ole. Symppaan, ja suosittelen lämmöllä. (Kuvassa pousaavaa lapsiperhettä ei kyllä alkunousujen jälkeen näkynyt, joten jotain ikärajaa muksujen kanssa mun on kai vastuullisena blogistina suositeltava; tai sitten reilusti aikaa ja pitkää pinnaa, joita toki joka lapsiperheestä löytyy vissiin erikseen tilaamattakin?)

Parin tunnin könyämisen jälkeen utelias retkueemme pöllähti La Veudalen päälle (alt. 2492), kaivoi koirannappulat ja muut murkinat tarjolle ja tsiikaili matkalle sattunutta toista patojärveä: tässä siis noin kolmisen sataa vertikaalimetriä alempana, Lac du Vieux Emosson, alt. 2205m - noin karu nättiys on jotenkin erityisen rauhoittavaa.

Ei ollut valitettavasti aikaa jäädä meditoimaan, jäi korkeampi yhtyminen luontoon kokematta, kun päivä oli sentään jo puolessa eikä dinosauruksista ollut koirakaan saanut hajua. Leiri kasaan ja alaspäin, kohti poreilevaa turistikeskittymää - ja siellähän nuo, kaltevalla kalliopinnalla, yhteensä 800 kappaletta epämuotoisia painaumia.

Se helpompi reitti mestoille toi tämän maagisen laakson jokaperheen saavutettavaksi, ja niinpä polunpientareilla lukuisat kymmenvuotiset wannabe-paleontologit nypersivät monenmoisia kivenpalasia, ilmeisen vakuuttuneina siitä, että lentoliskon hammasluuhan se siinä on lepäillyt odottelemassa, ja pitkään.

Ja alla doku itse kliimaksista:

Tuolta ne tuli ja tonne ne meni.

Olipa elämys. Että huh huh. Näkemästämme vaikuttuneina hölkötimme takaisin lähtöruutuun sitä helppoa reittiä, kiertäen Vieux Emossonin järven ja padolta kovapinnotteista tietä alas ekalle järvelle. Mun randokarttojen arvioitujen aikojen mukaan kierroksen pyyhkisi noin 4 h 30 minuutissa, mutta mikäli fotailee 3 korkeusmetrin välein, syö jonninmoiset eväät, uittaa koiraa järvessä (- erittäin fresh!) eikä siis ole pahamaineinen suorittaja, voipi mennä jopa kuutisen tuntia. Se on elokuun helteessä yli kahden kilsan korkeudessa aika hyvin - naamaa kuumotti koko illan. Eihän sitä voi koskaan olla liian ruskee halutessaan päteä alppinistina.  

Voihan rakaspäiväkirja, ei auta - eläminen on lopetettava toistaiseksi, jotta saan raportoitua viime aikojen liikkeet; en mä muuten muista missä mä meen. (Eiks joku muu vois kirjottaa mulle mun blogia?) Että saisko tästä hetkestä eteenpäin ulkomaailman on hold? Kiitos.

Heinäkuuksi irronnut lomaviikko täytettiin vauhdikkaalla lähdollä Halkidikiin. Majoituimme monitähtiseen biitsiresorttiin, joka oli visusti hotellialueella ja erittäin öky. Oikein sopiva laiskan ja aivottoman oleiluun, ja elämyksen vielä viimeisteli kioskin rekistä löytämäni pokkari Beach Babylon: hattaran kevyt juoruilu kuuden tähden luxus-resortin kulissin takaa, sellaista sateenvarjodrinkkien katveessa naurettua sisäpiiriläppää - eli ihan omimmillaan nautittavaksi biitsillä, Piz Buin -rasvaisten näppien läikätessä sivut. No puitteet ympärillämme olivat vähän vaatimattomammat, mutta pienellä lapsenmielisellä ponnistuksella sitä kuvitteli pitelevänsä hallussaan Salattua Tietoa - näin jännää oli viimeks kun sai Salapoliisin käsikirjan.

Hain koko viikon määritelmää termille oligarkki - vaaditaanko klubiin tietty tulotaso vai riittääkö ns. asenne? Sen verran tein (opaskirjaani tukeutuen) huomioita resorttimme vahvasta venäläisedustuksesta, että nämä ehkä-oligarkit hanskaavat elosta nauttimisen keskivertoa sisäisiä ristiriitojaan väistelevää europerhettä sujuvammin; keskellä päivää lounasaikaankin tuhlailtiin naurua, euroja ja hummereita, ja ilohan ihan melkein pääsi tarttumaan myös naapuripöytiin. Tein merkinnän kirjan marginaaliin: Kultabikineissä ei koskaan voi olla väärässä.

Ihan konkreettista apua opuksesta oli golf-kärryilllä pelleilevien piccolojen hierarkian ymmärtämisessä: Toisin kun turisti luulisi, mitä isompi buggy sitä mitättömämpi jätkä - kahdeksan hengen kärryhän on kömpelö eli täten hitaampi kuin kaksipaikkainen, ja miehinen mies menee ainakin sataa, pikkusievässä univormussakin, tai aivan erityisesti siinä. Rantabaarin poikien flirtti oli niin sujuvaa että voisivat tehdä sitä vaikka työkseen, ja opinpa vielä senkin, että puutarhuri tienaa surkeasti kun sille tasolle ei juuri tippejä viskellä - ei niitä huomaa, niin näppärästi ne on maisemoitu ruohonvihreisiin työasuihin. (-ups, taas jäi yks sandaleton alle)

Toki tämä kaikkinäkevä silmä osui myös kohti omaa napaa, ja arvotinkin meitä asiakkaina minkä ehdin. Tulokset eivät juuri imarrelleet: ei ylenpalttista tippailua, ei ylenpalttista biletystä, ei ylenantamista spa-osastolla; osuimme objektiivisesti arvioiden sinne Erittäin Tylsien Vieraiden skaalalle newly weds - nearly deads, eikä mitään lohtua voi repiä siitä, ettei varsinaisesti kuulu kumpaankaan ryhmään - sitä pahempi mulle. Vähän noloa. Emmää enää toiste kehtaa mennä pilaamaan niiden työpäivää. (Kun mulla joskus on oma lomahotelli, sinne ei pääse europassilla, ei edes lobbyyn vissylle. Riittää, että mä oon tylsä.)

Ilo pokkarista ei valitettavasti ihan täyttä viikoa kestänyt, joten aktiviteettitasoa nostettiin ottamalla paikallisbussi ja pari päivää Thessalonikissa. (Yöpyminen normaalissa hotellissa oli tosi haastavaa, kun enhän mä enää osannut avata omaa vuodettani iltaisin.) Merkillistä, että kyseisessä kaupungissa on tapahtunut melkein kaikki merkittävä, mutta yläasteen hissantunneilta on mieleen jäänyt vain Rooman palo (- selvyyden vuoksi: se taas ei tapahtunut Thessalonikissa). Sitä sitten äimistyneenä vetelee lankoja bysanttilaisista sinne, tänne ja Waltariin, kun seisoo pää suristen kaupungissa, joka on nimetty Aleksanteri Suuren vaimon mukaan. Kuinka moukka sitä oikein onkaan, vaikka hissa oli kymppi ja kaikki.

Urakan paikkaaminen lomalaisen mielin ja 30-asteen lukemissa olisi ollut sulaa hulluutta. Ja kun annoin periksi sivistymiseni kustannuksella, mielenkiintoni veivät Aristoteleen aukion baarit: mittava rivi terasseja, jotka pyrkivät erottautumaan naapuristaan metkalla ja mietityllä sisustuksella, seassa muutama melkein helmi. Sivummalta olisi taatusti löytynyt jotain "aidompaa", kyllä varmaan, mutta se oli melkein pyhä se hetki, kun oivalsin edessäni monistuvan Trendibaarin Arkkityypin. Ja kun drinkitkin olivat tujuja, mihinpä siitä enää.

Olipa muuten aika lomaa.

Olen ns. between holidays, tulin Kreikasta ja menen Barcelonaan, ja musta ei ole syytämään mitään syväanalyysia kotirouvuuden parhaudesta saati vastaamaan meemiin. Sen sijaan jaan kanssanne sellasen infopaukun, että mä en suostu nukkumaan ilmastointi päällä, koska aina iskee tauti. Mä olen tosi voittamaton kunnes saan vetoa; se on mun supervoimieni se salainen heikko kohta. Mies on erityisen nyrpeä siitä, että niinä satunnaisina kertoina kun allamme on avoauto, katto pysyy visusti kiinni - ellei, kiedon kaulani ja pääni ympärille kaiken irtoavan ja martsaan.

BCN:n majoittajani kieltäytyy nukkumasta ilman ilmastointia, mutta on etukäteen lupaillut termostaatin lukemiksi jotain +24. Tähän on kai tyydyttävä. Parannustahan tuo 24 on siihen, että viimeksi jakaessamme majoituksen samainen frenidini oli heittänyt termarin jonnekin chillaaviin lukemiin +15. Siinä oli aamuyöstä niin kohmeessa, ettei kyennyt enää tekemään asialle mitään. Hinasin lattialla lojuvat kuteet sänkyyn, ujuttamalla käteni peiton alta, ja kiemurtelin hupparin huppuineen päälle. Ei voinut uhrautua pakkaseen ja säätelemään termostaattia uusiksi. Ja flunssahan siitä tuli.

+24 on aika paljon makuuhuoneeseen, myönnetään, mutta ei mitään meille ilmastointia inhoaville. Jotta uskotte kaikki että mä oon kova jätkä, kerron tarinan muinaisista ajoista, jolloin Miehen kanssa asuimme puolisen vuotta - elämäni pisimmän kesän -  Rodoksella (seikkaperäiset selvitykset "miksi näin" jääkööt tarinan ulkopuolelle). 

Asuntomme oli näppärä studio aikoinaan turistimajoitukseksi tarkoitetussa rakennuskompleksissa, jonka joku kekseliäs grynderi oli pykännyt keskelle kaupungin auto- ja mopokorjaamoita; siellä täällä romahtanut tehdas. Turismi ei noilla nurkilla vissiin oikein ottanut tulta, ja lopulta huoneistot päätyivät  vuokrattavaksi lyhyellä sopimuksella saarelle päätyville määräaikais-työntekijöille. Kaikki irtoava oli turistien kadottua ruuvattu mukaan, joten kämpässämme ei todellakaan ollut ilmastointia, hyvä että sentään jääkaappi. Etuosassa noin 4 kertaa 4,5 metriä ikkunaa, takaosassa nukkumaparvi; sen ison ikkunan suunta kutakuinkin etelä-lounaaseen. Arvaatte, että aikamoinen sauna.

No ihan kiva se studio musta oli (väliaikaismestaksi erityisesti), mutta kun koko mökki oli noin niinkuin rakennusteknisesti vähän vauhdikkaasti kasaan lyöty. Seinät olivat liikkuneet sen verran, että ikkunapokat eivät osuneet niihin kiinni, vaan esimerkiksi makuuparven ikkunapuun ja seinän välissä oli 12 sentin rako. (Rodoksella muuten kulki kaupunkilegenda, jonka mukaan paikallinen betoni sekoitettiin meriveteen. Pakko olla läppä, vai?) Öiset moskiittokonsertit olivat luontaisetu, johon aika äkkiä oli haettava muutakin apua kuin kello kolme alkava paikallislehdellä läiskiminen, se kun alkoi verottaa työtehoa. Raon tukkiminen ei todellakaan riittänyt- niitä vaan tuli ja tuli. 

Ostimme kymmenmetritolkulla harsokangasta, jonka vedimme jeesus-teipillä kattoon siten, että koko sänky jäi harsoverhon sisään, ja siis reilusti sitä harsoa katosta lattiaan. Työkaluja ei tietenkään ollut, mutta pakko siinä oli lopulta hakata tahdonvoimalla betonikattoon jotain puupalaa tukemaan viritystä - öisin melkoisen painava harso vanutti jeesus-teippiä kunnes se petti (- mihin tässä enää uskoa?), ja heräsimme taas vienoon ininään ja kevyiden jalkojen melkein ystävälliseen kutiteluun poskilla. Lopulta verho-tsydeemi oli sen verran raskasta tekoa, että kun mies purki sen muuttaessamme, oli katto aika karu näky, kun betoni lohkeili.

Mutta siitä ilmastointimattomuudesta mun piti.

Oli ehdottomasti vältettävä kämpillä oleskelua klo 13.30 eteenpäin. Mikäli ei päässyt ajoissa karkuun, sinnehän jumittui pitkälle iltaan, kun pois ei vaan päässyt; kyky käyttää aivoja jotenkin suli - edes sen vertaa ei kyennyt organisoitumaan, että sai varvastossut jalkaan, itsensä suoraan kohti sitä pahinta kuumuutta eli lasiovesta ulos, ja polttavat metrit kulman taakse varjoon hengäntämään. Ainoa apuna oli pään lotraaminen suihkulla vajaan tunnin välein ja talon ruotsalaisilta asukkailta lahjaksi saatu vanha pöytätuuletin. Ei säälittävämpää näkyä kuin tuo tuuletinrohjo pyörittelemässä pölyä ja polttavaa ilmaa asunnon nurkassa.

Yöt parvella harson takana olivat tietty se kuninkuuslaji. Sänkyyn tuli aina ottaa mukaan jääkaappikylmää vettä, molemmille puoltoista litraa, ja ne muuten todella tulivat vedetyksi ennen aamua - kuten joskus myös suolatasapainoa petraavat naposteltavat. Lämpömittari oli kuriositeettina sängyn päädyssä, ja sellaiset +37 jo irrottavat ihan kivat hiet. (Samalla tuli tukea väittämälle, että lämmin ilma todella nousee ylöspäin. Ei tartte epäillä enää, voi rentoutua.) Sen pahamaineisen makkarin ikkunan takana, hylätyssä tehtaassa, Rodoksen laaja kissapopulaatio vietti seksuaalisviritteisiä karkeloitaan, ja mouruavat äänitehosteet pitivät hyvin puolihorteessa. Siitä oli se etu, että muistipa juoda vettä odotellessaan taukoa näytösten välillä.

Ihan hyvin pyyhki, mitä nyt painoni laski äkkiä lukemiin, jotka jäivät taakse joskus ysiluokalla. Meitsi on siis ihan valmis menee nyrkkeilijöiden kanssa pipo päässä saunaan, ei voi olla tota isompi juttu. Ja tällä elvis-asenteella jatkan tästä Barcelonaan - hyvä tulee. Kunhan palajan, raportoin taas tunnetulla perusteellisuudella kaikista eloni mutkista. (Ja Barcelonan residenssiin tiedoksi: Tässä ei mitenkään kiristetä asian julkiseksi tuomisella myöntymään vaatimuksiini, ei toki, sehän olis ihan mautonta!)

Vampire Weekendin ( - näitä bändinnimiä, joita ei kehtaa sanoa ääneen) missasin noin kolmella minuutilla, kun jäin puutarhaan juttelemaan Naapurintytön kanssa. Mikä harmi - pojat kun ovat pitäneet mielialaani korkealla pitkin kevättä. The Raconteurskin oli aloittanut settinsä, joten ei mitään mahista tunkea lähietäisyydelle - seisoskelin mikseripöydän luona, rockpoliisien ympäröimänä. Keikasta sen verran, että bändillä oli kaikilla tukka huonommin kuin mulla, ja että olen niin tiukka puristi, että mua hermostuttaa se viulu. (Vaikkei se mitenkään siihen viittaakaan, pelkään alitajuntaisesti että ns. Goa-vaihe iskee, ja siinä menetetään taas yks bändi sitarille ja taikasienille.) (Mun porttiteoria: viulusta lähtee, guruun päädytään.)

Olipa tosi zäässssii.

Lyhyeksi jäi keikkarapo, joten rupatellaan nyt hetki Montreux'sta, tuosta Sveitsin Hyvinkäästä (Ilmaisu nyysitty Jukka Virtasen kirjasta "Kuvassa keskellä", plagioijan huom.), kaupungilla kun sentään on Maine.

Ihan ekaks alta pois se Mannerheim: viime vuotensa marsalkka todellakin joi kaakaonsa Montreux'in yläpuolella, parantolassa Glionissa. Herralla on nyt ikioma nimikkopuisto patsaineen Territetissä, vain muutama kilsa sivuun Freddie Mercuryn patsaalta. Ja täällä Marski muuten ei ratsasta, vaan pönöttää kivipaatena, kyljessään pätkä Hellaakoskea. 

Montreuxiin ovat kautta aikojen muuttaneet kaikki paitsi Chaplin, eikä hänkään kauas päätynyt (naapurikaupunki Veveyhin - vähemmän tunkua patsasrintamalla?) Kaikkien alueella pyörineiden vaikuttavien hahmojen luetteleminen on ihan liikaa vaadittu multa, mutta kuitataan nyt ainakin Hemingway, joka ehti kyllä vähän kaikkialle, ja Nabokov, joka taas asui tiiviisti viimeiset 17 vuottaan Montreux Palacessa, ja jatkaa nykyään jähmeämmässä olomuodossa Palacen puistossa istuskellen, seuranaan B.B. King ja Ray Charles. (Mistä mahtanevat pojat jutella - mun veikkaus on kokaiini.)

Rokkisetiä täällä on aina pyörinyt; enstekskin festareiden vuoksi, ja sitten tietty oli se Mountain Studios, jonka paikalla kuulemma on nykyään kasinon baari - hienoa, baareja aina tarvitaan. Montreux'n nimikkobiisi on totaalisen puhkisoitettu "Smoke on the Water", jonka syntystoori menee lyhykäisyydessään jotenkin näin: Joulukuussa 1971, Frank Zappan keikalla Montreux'n kasinolla, joku vekkuli kekkasi ampua ilotulitusraketin konserttisalin kattoon. Tuli iso nuotio, ja siinä paloivat niin Zappan keikkakamat kuin lopulta koko pytinki. Deep Purple oli Montreux'ssa Rollareilta lainatun liikkuvan studion kanssa, ja oli buukannut kasinon levytyssessioonsa. Bändi seurasi hotellinsa ikkunasta studiotilojensa paloa - ja savua Genevenjärven päällä. Ja siitä se sitten lähti.

(Testi Montreux Jazzeilta vuodelta 2006: Saimme ujutettua suomalaisen frendini Deep Purplen loppuun myydylle keikalle, ja katsoin heti tuoreeltaan poketilla kuvatun 15 sekunnin videopätkän "Smoke on the Waterin" kertsistä - mutta eiiii se biisi siitä parantunut Montreux'ssa soitettuna. Meni jo.) 

Montreux'ssa on metka fiilis - siis kaupunkihan on söpö; kukkaistutuksilla viimeistellyllä rantabulevardilla väriä kuin karkkikaupassa. Koska Sveitsin Rivieralla on föönituulen puhaltelun vuoksi ihan omanlaisensa mikroilmasto, palmujen ohessa viihtyvät myös Kiinasta ja Japanista raahatut hiukka eksoottisemmat puulaadut. Tunnelma on jotenkin kuin lavasteessa - kaupunki elää vain bileiden aikaan, joita toki riittää: jatsien lisäksi ainakin isot joulumarkkinat, ja paree mainita pienemmistä Ferrari-klubin kokoontumisajot, koska kuva alla on kyseisestä häppeningistä. Muina kuin hippa-aikoina on hiljaista kuin...öööh Heinolassa? (mitä nyt Palacen eteen riittä aina muutama italialainen urheiluauto.)  

Mulle Montreux'ssa on mennen maailman lumoa. Paikalliskontaktit vuotavat juttuja kulta-ajoista 70-luvulta, jolloin Montreux oli the paikka to be; parinvaihtoleikit ja orgiat joka iskän ja äiskän iltapäivähuvia. Vaan muoti muuttui, svengijengi muutti muualle, ja noista ajoista ei noustu. Jotain jälkeä kuitenkin jäi - musta on erityisen nastaa bongailla tuolloin rakennettujen huikean rumien baarien pronssinhohtoisilla kaakeleilla vuorattuja wc-tiloja - hrrr... sexy! Montreuxiin liittyy myös tietynlainen överiksi veto; eräänkin soitinliikken ikkunassa oli tarjolla runsain kristallein koristeltu flyygeli - ken lie senkin ostanut olkkarinsa nurkkaan? (Mun ymmärtääkseni Liberace on kuollut.)

Jazz-festareilla sen sijaan on virkeä meininki; kaupunki rantabuleineen, loistohotelleineen ja uskomattomine maisemineen - hei sekä järvi että ne yli paritonniset huiput - antaa aika hienot puitteet parin viikon kuumeiselle hulinalle. Halutessaan ne konsertit voi jättää ihan sikseen ja hengailla rannan mojito-kojulla, vetää churroilla suupielet sokeriin, chillailla MDH Clubin terassilla ja nauttia kaikin puolin hyväntuulisesta jengistä. Yöksi on tietty aivan pakko mennä hikoilemaan klubille, ja juniahan kulkee sitten taas aamusta kotiinpäin. Me like. Ihan toista kuin porilainen versio teemasta.

Mitäs meille muuta? Mies oli alkuviikon Milanossa ja nyt Pariisissa; jostain ois taiottava matkat jonnekin ensi viikoksi, kun agendaan mahtuu viikon loma; auton ohjauksen varoitusvalo palaa; ja mä menen illaksi Montreuxiin notkuun. Täältä tähän.

Pitkään mä tätä pidättelin, mutta pakko avautua, että kyllähän se nyt tyhjältä tuntuu.

No okei, ei tunnu, mutta kun olivat kotikisat, niin no joo tulee rapoo: Mun osaltani Euro2008 alkoi tällä mainoksella, jota en köpelyyksissäni osaa linkittää suoraan katsottavaksi. Koko kevättalven tutkin pätkää; aprikoin, että kuinka vinoon se oikein pitäisi lukea, ja kysymys on yhä vähän auki. Mun suosikkihahmo on tietty salskea vuorikiipeilijä, joka sivelee huuliinsa Niveaa.

Jalkapallon numerologiset detaljit jätän muualta luettavaksi; ne nyt on sitä nörttidataa, joilla hämätään lajia tuntemattomia pysymään loitolla (siis jollainhan maailman suosituimmankin lajin kannattajien on erotuttava omaksi alakulttuurikseen). Kaikki, jotka uskaltavat paitsio-sanan tuolle puolen, tajuavat aika äkkiä, että futiksessa pääosassa ovat ilmiöt ja estetiikka. Muu on silkkaa runkoa, jolla pitää homma kasassa. Edes minä en jaksaisi nauraa 2-kertaa-45-minuuttia lähikuvalle, jossa Totti kumoaa litroittain vettä päälleen ja heiluttelee nautinnollisesti polkkaansa pisaroiden tempoillessa keskipakovoiman saattelemina, ja tämä hyvin tietoisena kameran tirkistelevästä silmästä.

Se oli silti hieno hetki niin urheilulle kuin tv-historialle. Mitään vastaavaa tajuntaa laajentavaa en tänä latteana kesänä todistanut, mutta joitain ilmiöitähän on ylös kirjattava; niitä, joista nämä kisat muistan, jos nyt mitään näistä muistan.

Yksilösuorituksista pidän kiistatta parhaana David Silvan tukkaa. Kun poitsu pomppaa kilvoittelemaan pääpallosta, tukka hulmahtaa tavalla, joka melkein vaatisi sanan kirjoittamista isoilla kirjaimilla. Tämän tyylinäytteen jälkeen se - vastoin kaikkea aiempaa tietämystäni hiuksista - asettuu edustavasti paikoilleen kuin hapsuinen kypärä. Loistavaa peliä. Valmentajapuolelta taas symppasin Venäjän Gus Hiddingiä, joka tuuletti kuin Jeltsin, ja kovana kakkosena tuli Turkin valkun elekieli: voimakkailla, diagonaalisilla huitaisuilla tehtiin nimittäin joka mokan jälkeen heti selväksi, että te kapiset koirat! sanoudun teistä täysin irti! pesen käteni! minulla ei enää ole poikaa!

Parhaan peliasun palkinto jää tänä vuonna jakamatta, kuten toistuvasti sitten vuoden 2000, jolloin Italia kohahdutti raglahihaisella versiollaan. Kisastudioni valitsi kuitenkin kauden värin, beibisinisen, ja koska Argentiina ei - sattuneesta syystä - ollut paikalla noutamassa tätä pystiä, myönnän Hollannin joukkueen sinisille pelisukille henkisen lohkovoiton.

Jaaha, ja pari vuotta voin pitää keltaisen korttini ja kisastudion vissyt piilossa, palaan teemaan FIFAn kisojen tienovilla. Silloin saakin jännätä, viekö joku Korean poika Silvalta tittelin. Mutta hei ketä kiinnostaa juuri nyt - Montreuxin jatsit ovat päällä, tänään The Raconteurs ja Vampire Weekend; meitsi lähtenee mestoille.

Hopsan, otin ihan haasteena, kun eräässä-blogissa-johon-en-linkkaa-lällällää muisteltiin lentokenttärutiinien kanssa tanssimista, ja aloin heti aamusta naputtaa:

Ennen muinoin en ollut vain kotirouvan-tyyppinen vaan satunnaisesti ihan jopa töissä, ja toissa syksynä erään tälläisen Suomeen suuntautuneen duunikeikan jälkeen oli edessä lento kotiin Sveitsiin. Senkertainen assarini, ujohko tyttönen, tarjoutui heittämään mut ja keikkakamani kentälle, mikä oli tosi jees - duunin jälkeen olin vähintään yhtä mytyssä ja pahanhajuinen kuin likapyykkiä pursuavat nyssäkkäni. Helsinki-Vantaan silhuetin siintäessä selvisi, ettei assari ollut koskaan lentänyt, ja huom ei edes käynyt lentokentällä, ja jännäsi jo reilusti etukäteen tulevaa lomalentoaan. Nuorison opastaminenhan on mulle ihan sydämen asia (hyve), joten ehdotin, että tsekataan mut äkkii sisään, niin mennään munkkikahville ja meitsi the maailmankansalainen piirtää sulle vaiks kaavion siitä miten se protokolla niinku menee.

SASsin check in -tiskille oli kuitenkin taas koko lähtöhallin tukkiva jono, johon tuhrautui valtaosa suunnitellusta äidillisestä ja opettavaisesta tuokiosta. Olin sentään kerrankin suht ajoissa mestoilla, ja tiesin ehtiväni ravaamatta koneeseen, ja se on jo jotain se. Mitään itsepalvelu-tsekkausta en voinut harkita, kun tota matkatavaraa on aina yhden keskiverto lapsiperheen hiihtolomaviikollisen verran, eikä se olisi sopinut tilanteen opetuksellisiin tarkoitusperiinkään. Niin, eikä mulla noihin aikoihin ollut tapana pitää mitään e-ticketin tulostetta mukana, siis ei myöskään sitä varauskoodia. 

Löin lopulta vuorollani hyvän iltapäivän toivotusten kera passini check in -virkailijalle, ja kerroin että Geneveen olis matka, ja jäin rentona kosmopoliittina assarini kanssa rupatellen odottelemaan boarding passiani, vaan kun ei - mua ei löytynyt kyseiseltä lennolta lainkaan.

Eipä hätää, tuttu juttu - noin kuukausi aiemmin olin samaisessa tilanteessa. Tuolloin kirmasin toiseen lähtöhalliin jollekin "10 Sekuntia Ilmaiseksi Internetin Ihmemaailmassa" -pömpelille, ja ehdin painaa mieleeni varaustunnuksen viestin otsikosta ennen kuin yhteys pimeni. Koodin avulla selvisi, että lennon ostanut mieheni oli tilannut lipun tyttönimelläni - miten herttaista (kai). Tuolloin oli huima kiirus, vajaa 10 minuuttia portin sulkemiseen, mutta niinpä vaan saatiin SASsilta uusi lippu kirjoitettuna, oikealla nimellä, ja kotirouva kotiin. 

Tällä kertaa olin itse säätänyt lentoni netissä eBookersilta (ja siis yksisuuntaisen, kun ei noista duunikeikoista aina tiedä, milloin pääsee himppeen), ja olin muisteloni mukaan kirjoittanut nimenkin oikein, mutta toki helevetillisessä kiireessä, joten tsekkasimme sen tyttönimi-version plus lukuisat mahdolliset kirjoitusvirheet - turhaan.  

No mitä siinä iniset, miettinevät tuhannet lukijani, sen kun hoidat lipun huomisen lennolle ja pyydät assarin kyytsäämään jonkun frendin sohvalle, nautit punaviiniä ja stadilaista vieraanvaraisuutta. Mutta kun tässä jutussa on vielä yks koukku:

Samaan aikaan toisaalla, eli Geneven lentokentällä, mieheni teki lähtöä duunimatkalle Jenkkeihin. Olimme hinkanneet kuvion siten, että koira jäi himaan venaamaan kun mies heitti lentolaukun autoon ja suuntasi kohti kenttää. Sellaiset 6 tuntia hurtta ehtisi yksinään tuumia elämän tarkoitusta, kunnes minä laskeutuisin samaiselle kentälle ja kaahaisin motaria koto-Lausanneen - päätoimeeni karvaisen eläimen seuraneidiksi. Auto oli Geneven kentän parkissa, avaimet noudettavissa erään lentoyhtiön palvelutiskillä. Tälle nimenomaiselle lennolle siis oli tungettava vaikka väkisin, eihän viatonta pentureppanaa voi yksin jättää vuorokaudeksi - ei, vaikkei olisi niin viatonkaan.  

Ok, palaamme taustakartoituksen jälkeen tiskille, jossa treenatut hermot omaava virkailija otti mulle puhelinyhteyden eBookersin toimistoon, ja kah, siinäpä selvisi, että eihän sitä lippua ollut ollenkaan, koska antamani luottokortti ei pelittänyt (- kyllä kyllä, tämä kuulostaa kovin tutulta). Duunini on vielä sen luonteista, että kun hektisin mylly on päällä, sitä ei mennä missään välissä mitään meilejä pläräilemään, ei varsinkaan mitään tyhjänpäiväisyyksiä kuten omia lentolippuja; Soitellakaan mulle ei kannata, minkä huomasi myös eBookers, koska kännykät ovat usein suljettuina. Että muut kuin huithapeli allekirjoittanut itse olivat yrittäneet viimeiseen saakka välttää vallitsevan tilanteen.

No eipä mitään, tässähän oli vielä peliaikaa puolisen tuntia, ja pätevän, kaikennähneen virkailijan arvion mukaan vielä maailma mahdollisuuksia täynnä. Valitettavasti mikään loitsu ei avannut luottokorttiani, joten se kikka ei käynyt, ja käteistähän mulla ei olisi edes ollut. (Sehän on oikeeta rahaa. Eihän mulla ole rahaa.) Jostain oli taiottava toinen kortti; pikana.  

Pidin check in -tiskin kiinteällä linjalla roikkumassa eBookersin myyjää ja näpytin omallani sydän takoen miehen numeron, vaikka hyvin tiesin, että sillä kellonlyömällä herran piti olla jo ilmassa välillä Geneve - jokuSaksanKaupunki, jatkaakseen Atlantin yli. Meillä hullun huolettomilla on kuiteskin joku varjelus, ja tämä miehen lento taas oli myöhässä ja vasta boarding menossa. Päädyimme siis tilanteeseen, jossa mies seisoi jo tuubissa koneen ulkopuolella, kieltäytyen viime metristä koneeseen sisään  - eli entisestään viivästyttämässä oman lentonsa lähtövalmisteluja -  sen aikaa, että sai eBookersilta vahvistuksen ja vaimonsa lipun Helsinki-Vantaalla omalle lennolleen. 

Ei muuten herunut mieheltä teetä saati sympatiaa - kaikki liikenevä charmi ymmärrettävästi tarvittiin Sveitsin päässä tuubissa lentohenkilökunnan kanssa neuvotellessa. (Miten muuten toimitaan jos vetkuttelijan charmi pettää? Heitetäänkö tuubissa niskuroija väkisin koneeseen, kokonaan ulos vai tuleeko tsiljoonan sakot?) Eikä rakastavia hymyjä juuri vilauteltu edelleen megapitkästä check in-jonostakaan - tietenkin olin tukkimassa juuri sitä jonosta katsoen ekaa palvelupistettä, jotta tarjosin koko matkustavalle Suomen kansalle sopivan sormella osoittelun kohteen.

Siinä luimistellessani kahden puhelimen välissä vakuuttelin olkani yli kysinauhojaan jyystävälle ja kalvenneelle assarille, että siis EI NÄIN, ei tämä oikeesti mene näin, ja juodaanko kuule kaffet sitte ens kerralla, tai vaiks siiderit, nyt täytyy juosta, mut kiitti kyydistä. 

Itse lento meni sitten ihan vaivattomasti; SAS toki jälleen hävitti pariksi päiväksi haisevat matkatavarani, mutta en kehtaa tällä kertaa mainita asiasta edes nimettömänä täällä. Miehelle tuli kyllä aika vauhdikas vaihto jenkkikoneeseen, mut hei ehtihän se enivei.

P.S. Ja pahoittelen jälleen kerran aiheuttamaani ärtymystä ja hermopainetta Euroopan kentillä.    

Helteen keittämät aivoni ovat pakertaneet seuraavan oivalluksen parissa: On lapsiperheitä ja lapsiperheitä. Edellisten kanssa kaikki pelaa ja jälkimäisten kanssa ei juuri mikään.

Ei siitä sen enempää. Olen viime aikoina siis houstannut vieraita, pariakin eri satsia. Suisse Romanden kesä on aivan just nyt parhaimmillaan: 30-asteen lämmössä kellitään, Pullyn uimalassa tai lukemattomilla aallonmurtajilla; hileisen viileä ja kevyt naapurikylän viini hellii kuumottavaa otsaa.  

Ja kaikille niille, jotka valittavat, että +30 on kyllä jo liikaa, sanon että no eihän ole.

Olen pahainen maanpetturi - ei mitään tarvetta matkustaa isänmaamme hyttysmereen jussiksi. Tämäkin jyrkkä asenne(vamma) laimenee sitä mukaa kun kesiä ilman hiileksi grillattua kämppinkiä kertyy, nimittäin jo tänä keväänä ihan hetken kelailimme heinäkuista purjehdusta Saaristomerellä, ja siitä Rödhamnin kautta Stokikseen. - Oih, se äkkinäinen tuuli auringon pudottua punaisen sävyillä elvistelevään taivaanrantaan ja voissa tiristetty kala - ja jos siinä olisikin kaikki, mutta kun muistipankista löytyi myös kuvottavan paksu sinileväpuuro ja Maarianhaminan Itäsataman hurlumhei. Ensi kesäksihän lienee ikä tehnyt tepposet, pää pehmennyt, aika kullannut muistot ynnä muuta, ja olen taas altis nauttimaan ateriani hyttysmyrkyn käryssä. Jännityksellä odottelen tätä nostalgiavaihetta ulkosuomalaiseksi kasvun pitkospuilla.

Lutryn rannan hengailumesta juhannusyönä ( - kuvan henkilöt eivät tiedä viettävänsä tätä pyhää keskikesän juhlaa, antropolog. huom.)

Ja nyt kun vieraat ovat menneet, olen ottanut lungisti, laiskiaisena himassa, tutussa rytmissä - pakenen poltetta auringon kierron mukaan parvekkeelta terassille ja takaisin, ja kun lounasaika varjoon taittuneella partsilla on ohi, kandee jättää hetkeksi koko paahteinen luukku, ennen myöhäisen iltapäivän leppeää lämpöä terassin aurinkotuoleissa. Eli kunhan tämä salaatti on rouskutettu, aion viedä itseni ja koiran virkistäytymään Chamonix'iin. Kevyen haikin lisäksi on aikeena katsella jatkajaa rakkaaksi käyneille vaellushousuilleni - viitisen vuotta sitten Napapijrin Milanon liikkeestä hankitut (ei kovin tekniset mutta menivät ryntättyinä oivasti myös klubeilla) ovat mittävän duuniputkensa jäljiltä takamuksesta puhki. (Levätkööt rauhassa, nuo kaiken nähneet byysat.) Ai joo, ja illallahan on matsi.

Nyt on levätty kurkut silmillä ja syöty merilevää riittämiin viikon takaisista design-messuista toipumiseksi, joten jotain pientä raporttia tässä yritän työstää, sadepäivän ratoksi. (Täähän on vähän niinkuin ois seurapiiritoimittaja, joka kirjoittaa vain itsestään.)   

Homman nimi on My Design District, vuotuinen nuorten sveitsiläisten muotoilijoiden ja vaatesuunnittelijoiden esittäytyminen, ja siis ennen kaikkea - bileet; tänä vuonna jopa kolmet. Synergiaa, siinä avainsana.

Ekaks juotettiin tietty kaikki tosi prot ja lehdistö; heti perään Espaces Contemporains -lehti (arkkitehtuuri, sisutus, design, muu tavaranpalvonta) viihdytti omaa viiteryhmäänsä, ja lopuksi Edelweiss hippasi 10-vuotisbileitään niiden ihan kaikkein trendikkäimpien Romandin nuorten naisten kanssa. Ja ahneuksissani olin hoitanut nimeni joka illan kutsuvieraslistaan.

Tämänvuotinen tapahtuman teemaväri oli aika minttuisa. Se pahamaineinen Barcelonasta kannettu silkinluikare oli liian liki samaa sävyä, ja frendini (jonka firman pystyyn tempaisemasta bakkanaalista siis oli kyse) painosti mut esiintymään illan väreissä, edes yhden yön. Kankaasta siis tuli mekkonen (-jätän kertomatta miten, mutta siis minä en tikkiäkään vetänyt), jossa leijailin bileisiin prinsessaisena, rajussa rankkasateessa, helmat liehuen, kun muu Lausanne oli pukeutunut ympäristön mukaisesti kuranharmaaseen. No erotuin toki, mutta tuskin edukseni. Kestin suht tyynenä suhtautumalla kolttuun kuin naamiaisasuun. Mitäpä sitä ei rakkaan ystävän pyynnöstä ja niin edelleen.

Mekon malli kun oli vielä jotain sellaista "Prom-Queen-otti-pari-liikaa", aloin sympata niitä lukuisia henkilöhahmoja, jotka joka toisessa Amerikan Viihdekoneiston tuotoksessa joutuvat koristautumaan virallisiksi huonon maun ikoneiksi eli morsiusneidoksi. Onneks olen kuulkaas ulkkis eli muutenkin outo - mä voin näemmä vetää niissäkin kemuissa ihan barbina, ja sen vaan oletetaan olevan raikkaan skandinaavista. (Hupsista, tulipa aivan kohtuuttomasti dissattua paikallisten tuttavieni makua ja arvostelukykyä.)

No niin kävi, että jumitin heti ekaan baariin, vaikka talossa oli 4 kerrosta, ja näytillä jänskää uutuutta, nerokkaita oivalluksia, yksittäiskappaleita ja hullunhauskoja erikoisuuksia. Minä sen sijaan pysyttelin hyväksi havaitussa klassikossa ja keskityin lähinnä arpomaan, mihin nenäni mahtuu skumppaa kallistellessani - ja jälleen kerran kuulin kaikki ne uskomukset, joiden mukaan eri viinaksien sekaisin juominen johtaa ainakin heinäsirkkaparviin ja pörssin syöksyyn. 

Virkistävintä tätä taktikointia oli kuunnella (uskottavuutta illan ainoalla armeijan ylijäämärotsilla hakevalta) post-post-post- tai nu- grungelta, joka erityisesti halusi painottaa, että jos on niinku ihan pakko sotkee, niin sitte aina ekaks se punaviini ja sitten vasta valkoinen. Tutkin pitkään heebon vilpittömyyttä, mutta kyllä se oli aidosti järkyttynyt, kun esitin teoriaani, että jossain vaiheessa iltaa on hyvä ottaa se GT enivei. Mene ja tiedä.

Päivät vietin toipuen, huopaan kietoutuneena sohvassa. Koira osoitti mieltään, kun ulkoilut olivat mini-mittaisia ja haukotuksentäyteisiä. Illan tullen taas uutta mekkoa niskaan ja huojumaan koroissa kohti sateista Flonia. Ei ole helppoo, ei enää. Kyllä nimittäin kolme iltaa peräkkäin lojuu vaikkapa Loosen sohvassa ihan noin vaan, mutta kun yrität tottumattomana tasapainoilla niillä koroilla ja olla nykimättä pikkumustan helmaa neuroottisena; suukotella poskelle koko seuruetta ja arpoa, missä järjestyksessä sen teet; ymmärtää kuplien ja poreiden läpi jotain siitä, miten, minä ja kenä sinut ranskaksi esitellään muille; ja siis vielä yrität muistaa, kuka niistä Laurenteista nyt siis oli kuka - ja kaikki tämä lasi kädessä - menee mulla duunin puolelle.

Lienee geishoilla rankkaa. Kuvio ei olis multa onnistunut, ellen olisi ollut buukattu osaksi illan ohjelmaa - kampaus ja meikki tehtiin paikan päällä, kunhan valuin läikykkäänä ja takussa mestoille, niin ihanainen Enzo enkeleineen teki mitä tehtävissä oli. Mut oli valittu tähän rooliin oletettavasti siksi, ettei muiden oletettu edes suostuvan. Ei kovin moni iltaeleganssistaan tarkka Suisse Romandin neitonen olisi tehnyt entréetä juhlapaikalle au naturel; syynä ei siis ollut (tällä kertaa) mun häikäisevä kasvojen luusto, joka inspiroisi hiusmuotoilijan tiimeineen ennennäkemättömään suoritukseen. - Niin, tai sitten frendini ymmärsi, että ilman apua hiippaan siellä koko illan ...öööh, läikykkäänä ja takussa. Sehän käy juhlakansan silmiin.

Teille, jotka ette päässeet paikalle, voin kertoa, että ranskalaisen manikyyrin esiintymistiheydessä on alueellamme saavutettu nyt saturaatiopiste; ja että viileän viilee sissari lämpenee, kun sponssilahjana on kullanvärinen Tom Dixon-kassi. Kuulin useamman selittelevän, että "tää on niinku tosi hyvä biitsille", että huomioikaa tämä omissa asusteissanne, mikäli ajattelitte tulla meillepäin uimaan. Kuuma puheenaihe oli -ei, ette arvaa - Basel, jonka virkeyttä ja elinvoimaisuutta hehkutettiin joka seurueen kesken. Jätän aiheen jollekin (vähemmän skumppaan menevälle) tutkivalle journalistille.

Odottelen niitä virallisia reportaaseja, jotta voin päivitellä, mitä kaikkea meni ihan ohi tänä vuonna. Eikä tänne sitten muuta kuin jalkapalloa.  

Mihinkään meteoon voi luottaa - lomalla niin millään meinannut sataa. Eipä tuo muuten mitään, mutta pakkasimme Atlantin rannikon raakaa kosteutta ajatellen reilusti villapaitaa ja saapasta, ja jätimme ne havaianakset himaan. Teemana tällä lomalla olivat, otsikon mukaisesti, osterit. Mies on suuri ostereiden ystävä. (Kuvainnollisesti. Kyseessä on sanonta). Hyvin noita niljakkeita yhytimmekin polveilevalla retkellämme.

Oli esimerkiksi se päivä, jolloin Bordeaux'n nihkoinen kaupunkihelle ajoi viettämään kaiken ajan vanhan kaupungin katubaareissa. Utopian terassilla infolehtistä selaillessa selvisi, että kaupungissa oli sattumalta tarjolla suomalaista kulttuuria; leffoja, sarjakuvaa, tuskin kossua. Iltanäytöksessä meni Kaurismäki-iloittelu J'aime engagé a touter ("Olen kihloissa tappajan kanssa", luonteva suomennokseni), mutta pakenimme hikisen sään painostamana lähemmäs rannikkoa ja jätimme sikseen. Jarvan Jäniksen vuosi (dubattuna) olisi kenties liimannut meidät penkkiin, mutta tällä kertaa näin - jäi siis tsekkaamatta, minkämoista jengiä Suomi-iltamissa pyörii. Ennen kuin jatkan matkaa, alla kuvaa Cafeciton baaritiskistä, se on kuulkaas Bordeaux'n vanhin baari, väittävät.

Se oli sitten Rochefort, johon päädyimme yöpymään jotenkin-historiallisesti-merkittävien asevarikkojen kylkeen ("Euroopan pisin rakennus", hihkuu Wikipedia), ja täysin tapojemme vastaisesti buukkasimme pöydän fine dining-mestasta, vaikka renttuset kansankuppilat ovat erityisesti matkustaessa meille THE juttu. Ennen illallista pyörähdimme satama-alueen kautta - ja kappas, laiturilta löytyi oikein oiva simpukkakioski, josta maailmaakiertävät elämäntapa-seilorit noutivat annokset purjeveneisiinsä; paatittomien lämmitellessä ilta-aurinkoisella simppelillä terassilla. Pakkohan siinä oli mättää melko iso satsi moules frites, vaikka pöytä sille niin sanotulle varsinaiselle illalliselle odottelikin jo.

Mä olen huomattavan hyvä syömään, joten eikun jatkamaan gourmet-puolelle, kun viimeisetkin liemet on imaistu patonkiin. Maittavaa toki oli Virallisella Illallisellakin, mutta raskaahkoilla verhoilla pehmustettu miljöö hävisi mennen tullen sataman laskuveden tuomille suolaisen liman tuoksuille.

Ilta meni seuratessa merkillistä performanssia: Juustoksi nimittäin suositeltiin paikallista erikoisuutta, la Jonchée du marais à la crème de laurier amandé. Saliin kärrättiin puolentoista neliön pöytä, jolta luiskautettiin bambumattoon kääritty olminkalmea lötkö tuorejuusto lautaselle, uitettiin valkoisessa soosissa ja tilkassa viinaa. Tahattoman koominen show - tuote itse kun oli esteettisesti valju kuin puoli purkkia bulgarianjukurttia. Eikä vaikutelmaa parantanut toisto; toki nimittäin joka pöytä vuorollaan tilasi juustonsa suositusten mukaan. Ja ei sillä, olihan se oikein hyvää - mutta kun viini, sen sijaan, oli erinomaista, keskityin siihen. Ennen kuin pääsemme eteenpäin, hyvin ravittuina ja päissämme, tarkastelkaamme kuvaa naapuripariskunnasta simpukoineen sataman kiskalla, Olivier's Cookissa.

Sitten oli se päivä, jolloin piti ukkostaa ja myräköidä, mutta kun ei - kiersimme Île-de-Ré:tä sitikassa, jonka ilmastointi ei mitenkään pärjännyt saarella viihtyvässä hellesäässä. Hikoiltuamme lounaan oli jo selvä, että suunnaksi otetaan se kaikkein läntisin kärki, polku kangasmetsän halki biitsille; Potkin tennarit ja farkut jalasta, rojahdin hiekkaan ja nukahdin. Ja samaan aikaan, kuvassa siinä alla, flaneeraa neitosia Ars-en-Ré:n kylänraitilla.

Tässä vaiheessa olemme jo saavuttaneet sen päivän, kun Cognacin kaupungin keskustasta löytyi ehta bistro. Peilipanelit, paksut matot ja miehekäs keittiö; ei edes nimellistä persiljaa tilaamani maalaismakkarasatsin laitamilla; baarin puolella huomattava, yli 30 konjakkilaadun valikoima. Äijää.

Konjakki ei ole oikein mun juoma; ei, vaikka olen omistautuneiden konjakkimiesten ympäröimänä kasvanut ja erinäistäkin aivopesua kärsinyt. (Huomasin muuten, ettei viskimiehiä lähipiiristä löydy ainuttakaan; ne pakolliset lapinkultaa muovikassissa -miehet toki kyllä.) Suhtauduin siis konjakin valmistuksen saloihin tutustumiseen lähinnä silleen "ihan sama" -mentaliteetilla, kunnes törmäsin tarinan pahikseen, Mustaan Sieneen.

Lyhykäisyydessään juttu menee niin, että kun viinit on lopulta tislattu eau-de-vie:ksi ( - runollista!), tämä erittäin stydi iloliemi säilötään niihin paljon puhuttuihin tammitynnyreihin kypsymään. No tokihan ne viinahuurut pakenevat tynnyreiden läpi - noin 20 miljoonaa pullollista konjamiinia haihtuu vuosittain noin vaan - ja ehkä siksi, ettei tämä tappio tuntuisi niin karvaalta, kutsutaan haihtuvaa määrää Enkelin osaksi ( - vielä runollisempaa!). Söpöä, vaan sitten paikalle marssii se Musta Sieni, joka elää alkoholihuuruista, jäbä siis konkreettisesti juo Enkeleiden viinat; asettuu aloilleen ja kattaa kaikki konjakkivarastojen seinämät, katot, kaiken. Cognacin vanhassa kaupungissakin löytyy sientä sieltä täältä; eikä konjakkia siis juuri ole voinut piilossa kypsytellä.

Lopulta La Rochelle, jossa mies veti ostereita niin että merivesi roiskui. Saatiin se saderintamakin viimein paikalleen; oli märkää juuri kuten pitikin olla. Päätän tämän päättömän road storyn yllä olevaan kuvaan; sateenkaaren alla pussaileva nuoripari; mitäpä siihen sitten muuta.

Huhuu?

No niin, jatketaan. Kävin tässä väliajalla vetämässä henkeen Helsingin harmaata katupölyä ja hoitamassa tänne satsin Hengen Ravintoa - Suissessa eloa kun varjostaa jatkuva huoli kuiville jäämisestä. Fnacin enkkupokkariosastolta saa toki edes jonkinlaista lääkintää akuuttiin mielen tyhjiöön, mutta on se äidinkielinen matsku kuitenkin vaan se ainoa oikea, se niinku ravitsee sielun. Oi, Suomen kirjastolaitos, sua halajan. Valtaosa frendeistä jää huoletta tapaamatta tuollaisella vajaan viikon pistokeikalla, mutta kirjastoa en jätä. 

Ja siis mullahan ei kovan luokan isänmaanpetturina edes olisi oikeutta lainaamiseen, mutta Systeemiä uhmaava kirjastotäti neuvoi pitämään ulkomaan osoitteen ihan tiskin alla, hys hys. Nyt voin näpsästi varailla netissä kasan matskua ja jännätä, sattuvatko noudettaviksi juuri kun olen tonteilla. Täytteeksi lainataan frendeiltä, joten ei kirjatilanteen pitäisi olla kovin paha, mutta.

Ongelmana ovat ylipainokilot. 

Suosimiani naurettavan halpoja yhteyksiä tarjoavat lentoyhtiöt ovat heittäytyneet ihmeen nihkeiksi kamojen painorajojen kanssa - onhan se tili jostain tehtävä, tietty, mutta musta 50-kiloisille vois antaa edes vähän löysää. Toistaiseksi tungen kilomitalla kirjallisuutta käsimatkatavaroihin ja heiluttelen hämäten check-inn -tiskillä kuin keijunkevyttä iltaveskaa. Olen harkinnut fishtail-parkani penkomista kellarin mustasta aukosta - niihin jättitaskuihin menee heittämällä Proustin koko tuotanto - erinomainen lentomatkailuteltta! Kenellekään kuulu, mitä mulla on taskussa, jossei se ole käsiase tai kynsisakset. Eräs tuttu kundi kuljetti 60 metriä kiipeilyköyttä takkinsa hihassa, niin että kyllä ne muutkin.

Lähinnä mä sitten postittelen kirjakasoja edestakas - ei sentään tarvitse itse kantaa, vaikka postimaksuilla mennään ylipainokilojen hintoihin tai ylikin. Tälläkin toukokuisella toivioretkellä kuittasin 14 opusta kirjaston tiskiltä ja kiikutin suoraan postin tiskiin (-eiku Itellan; voi hyvää päivää). Kuutisenkymmentä euroa, mutta Kustipa kantoi kotiovelle asti. 

On se vaan niin siistii, kun tietää toukokuisen viiden päivän helleputken (mun terassilla +30) päätyvän väistämättä ukkoseen vuorilla; tsekkaa aamulla meteot netistä ja odottelee ekaa kylmän tuulen tunnustelukierrosta.

Täällä sää ei oo mikään nössö; ei hiivi pellonlaitaa epäröiden, ei kelaile, että mihin kuntakeskukseen tänään satelis vai satelisko vaiko eikö, vaan marssii vuorten yli näyttävästi juuri sinne minne aikoo.

Peliin kuuluu, että nuuhkii ilmaa, ja sen hetken tullen siirtyy ylärinteeseen pellolle; kattava panoraama, eturivin paikat, jossa tsekkailla tummuvia mustikkakeiton sävyjä Alppien yllä. Ekoista jyrähdyksistä saa oudot kiksit, ja sitten taktikoi, kuinka pitkään seurata saderintaman suoraviivaista puskua järven yli, antaako käydä päälle - saa ne ekat neitseelliset, ilmakehän pölyistä paksut pisarat niskaansa, mutta ehtii himaan heittämään terassilta tyynyt sisään ennen kuin tulee kunnolla.

Jee beibe. (No eilinen oli aika kesy, mutta silti.)

Talvisin seison känny korvalla silmäilemässä taivasta Genevejärven ja Alppien yllä, kun hiihtolomilleen lähtevät vouhkaavat luuriin Hki-Vantaalta, että nettitietojen mukaan Chamonix'iin dumppaa tänään iltapäivällä. Ja mä totean, että juu niinpä näyttää ihan kohta käyvän. Sääjutskat on jänniä näillä seuduilla. Siistii. Taisin sanoo jo.